Olen kuullut Enkeli-Elisasta jo aiemmin, en edes muista kuinka kauan siitä on jo aikaa. Silloin, kun sitä kerrottiin 45 minuuttia-ohjelmassa, eli varmasti jo reilu kuukausi sitten ainakin. Kuitenkin vasta nyt aloin syventyä tarkemmin asioihin ja tapahtumiin. En tiedä miksi se vei niin kauan. Tänään luin Elisan päiväkirjoja ja muutama päivä sitten sattumalta törmäsin Iltalehden sivuilla julkaistuun juttuun. Tästä kaikesta on kirjoitettu kirjakin, mutta sitä ei vielä Celiassa ole saatavilla eli joudun odottelemaan jonkin aikaa. Mutta täytyy sanoa, että järkyttäviä asioita on tapahtunut, jotka johtivat siihen kamalimpaan ja surullisimpaan loppuun mitä voi olla. Kerrotut tapahtumat jättävät niin monia kysymyksiä, herättävät tunteita ja ajatuksia. Vasta nyt aloin miettiä enemmän, vaikka olen kyllä jo aiemmin kuullut samantapaisia juttuja. Uutisista tosin, omassa lähipiirissä ei ole vastaavaa onneksi sattunut.
Tietysti ihan ensimmäisenä mietin, millä fiiliksillä nämä kiusaajat ovat nyt? Onko heillä minkäänlaista syyllisyydentunnetta, katuvatko he oikeasti sanoja ja tekoja, jotka johtivat tähän? Tekisivätkö he kaiken toisin, jos vielä voisivat? Ja miten kukaan ei ole huomannut mitään? Ja... Tiedän, ettei pitäisi ajatella, miettiä näin ja vaivata päätään asialla, jolle ei enää voi eikä itse ole koskaan mitään voinutkaan tehdä, eikä ole edes asioista mitään tiennyt. Mutta tulee väkisinkin mieleen, vaikka sitä kuinka yrittäisi tuhota ja työntää pois mielestään, että mitä olisin voinut tehdä. Siis jos olisin tiennyt. Jos kyse olisi ollut jostakin mulle hyvin tärkeästä ihmisestä? Tai jos olisin ollut ulkopuolisina silminä todistamassa tätä kaikkea? Jos olisin ollut siellä, mitä olisin voinut tehdä. Olisin voinut estää pahinta tapahtumasta, puuttua tähän miten tahansa kunhan vain olisin saanut sen loppumaan. Se on joka ikinen kerta tämä sama juttu. Kun saan käsiini jotain luettavaa, tai kuulen muuta kautta jotain saman tapaisia tarinoita, alan miettiä näin. Mutta enhän mä hyvänen aika sentään ole mikään pelastaja, en voi ratketa moneen paikkaan yhtäaikaa enkä tietää tai tuntea kaikkia maailman ihmisiä. Mun pitäisi kai omasta mielestäni olla joku superihminen, joka poistaa kaiken pahan tästä maailmasta. Huh sentään. Siitä olen kaukana, todella kaukana.
En nyt halua alkaa ruotimaan kiusaajia Elisan tapauksessa, mutta puhun asiasta tässä ihan yleisesti - siis sekä Elisan että ihan joka ikisestä muustakin vastaavasta tapahtumasta. Mulla ei herää minkäänlaista myötätuntoa, ei sääliä tai sympatiaa, ei pienintä mahdollista ripaustakaan kiusaajia kohtaan. Ei, vaikka heillä kuinka olisi hankala elämä, kotona paha olla tai elämässä muuten vaikeuksia ja purkaisivat sitä pahaa oloaan kiusaamalla muita, viattomia ihmisiä tai ovat vain muuten häiriintyneitä. Se tunne, mikä alkaa kiehua välittömästi ja saman tien on silmitön viha ja raivo. Miksei perkele tätä paskaa saada ikinä loppumaan? Miksi kukaan ei välitä? Olen ollut ja olen edelleen sitä mieltä, että jos vain todella haluttaisi ja ihmisiä (aikuisia) kiinnostaisi lasten ja nuorten hyvinvointi, asiat saataisi käännettyä aivan toisin. Kiusaaminen saataisi loppumaan taatusti. On vain helpompaa antaa asioiden olla, niin kaikki pääsevät helpommalla. Valitettavasti edes itsemurhaan johtaneet tapaukset eivät herätä ihmisiä toimimaan tarpeeksi. Ei, vaikka näitä tapahtuu varmasti vuosittain. Tai jos kuka ei sentään päädy lopettamaan elämäänsä, niin ikuiset jäljet siitä varmasti suurimmalle osalle jää ja se voi vaikuttaa ihmiseen vielä reippaasti pitkälle aikuisiälläkin. Minä tiedän, mistä puhun. Ja ehkä siksi suhtaudunkin asiaan niin jyrkästi. Vaikka omat kiusaamiskokemukset eivät olekaan sieltä pahimmasta päästä, en unohda niitä luultavasti koskaan ja ne tulevat aina olemaan osa minua ja elämääni. Se, mitä olen joutunut kestämään vaikkapa Elisan jutun rinnalla on ehkä noin murto-osa siitä kivusta ja raakuudesta. Mikään syrjiminen, kaikin mahdollisin elein näyttäminen etten ole millään taalla tervetullut porukkaan, ääneen valittaminen siitä "miks pitää olla tuon pari, en mä halua olla tollaisen kanssa", oman pulpetin eristäminen ryhmästä johon kuulun, naureskelu ja kuiskiminen eivät ole mitään verrattuna siihen, että hakataan, potkitaan, huudellaan ja haukutaan sekä livenä että netissä ja tekstarein, tappouhkaukset ja kaikenlainen muu vakava tapahtuu päivittäin. Eikä mikään lopu, ellei joku oikeasti ota asiakseen puuttua. Näitä juttuja vaan kauhistellaan ja näistä vaietaan, vaikka viimeistään nyt pitäisi toimia, olisi pitänyt jo vuosia sitten.
Eri asia on sitten se, miten asiaan tartutaan. Useinkaan puhuminen, ns. "puhuttelu" ei auta, vaan homma jatkuu kun asia on käsitelty. Nykyajan kakarat eivät usko, vaikka kuinka yrittäisi kurittaa ja keskustella. Olen kuullut muutamien suusta, että "Kun ei niitä nykyään saa edes mitenkään fyysisesti kurittaa". Niin, väkivaltahan ei ole ratkaisu mihinkään. Mun on pakko myöntää, että aina kun kuulen jonkun kiusaavan, ensimmäinen ajatus pään sisällä on, että selkään ja kunnolla, niin että risut ja remmit vaan viuhuvat mutta eihän se oikeasti ole millään tavalla oikeutettua enkä hyväksy väkivaltaa missään tilanteessa. Tietysti se kaiken alku ja juuri pitäisi lähteä sieltä kotioloista. Että vanhemmat jo pienestä pitäen opettaisivat lapsilleen oikeanlaiset arvot ja mikä on oikein ja väärin. Mutta monissa perheissä näin ei tehdä tai sitten se ei mene jakeluun. Ilmapiiri kotona on iso osa varmasti, mutta itse en ainakaan usko että se ratkaisee ihan kaikkea aina. Toiset kiusaa koska kaveritkin tekee niin ja siitä tulee helposti kierre, osa vain ilkeyttään ja siksi että se on jotenkin hienoa ja coolia. En tiedä miten tämä käytännössä toimisi, mutta ehkä tähän pitäisi tehdä jonkinlainen lakimuutos. Että joka ikiselle lapselle ja nuorelle pitäisi taata turvallinen ja hyvä kasvuympäristö myös koulussa, kun siellä vietetään niin iso osa ajasta kuitenkin. Opettajilla pitäisi olla velvollisuus puuttua ikäviin tilanteisiin ja katsoa, että kaikki on oikeasti ok. Naurettavaa on se, että monesti kiusattu joutuu vaihtamaan uuteen kouluun ja kiusaaja pääsee kuin koira veräjästä. Laki myös niin, että jos kiusaaja ei minkäänlaisista puhutteluista tai toimenpiteistä huolimatta rauhoitu, tämä voitaisi siirtää uuteen kouluun. Siis jonnekin erityiskouluun, jonkinlaiseen valvottuun yhteisöön, koulukoti tai jokin vastaava josta käsin sitten tätä elämää taivalletaan eteenpäin. Vanhemmillakin pitäisi olla jonkinlainen vastuu kakaransa toiminnasta koulussa. En voi mitenkään käsittää, miksi näitä asioita ei voida ottaa esille ja tehdä muutosta. Jollakin tavalla tyyppi on häiriintynyt, jos ei kuuntele (opettajien) järkipuhetta (puhuttelua) eikä piittaa yleisistä säännöistä ja muiden hyvinvoinnista. Eriasiahan on sitten se, jos kiusattu ei uskalla asioista tulla aikuiselle kertomaan. Mutta siksipä pitäisi opettajien pitää silmiään vielä enemmän auki, että huomattaisi edes enemmän, jos ei ihan kaikkea pystytä tajuamaan. Näitäkin valitettavia juttuja on kuultu, että opettaja katsoo vierestä, muttei puutu tilanteeseen mitenkään. Sellainen pitäisi jo pistää pihalle virastaan, jos ei sen vertaa välitä kun omin silmin näkee tapahtumat. Mutta kukapa näistä piittaa, en usko että asioihin saadaan minkäänlaista muutosta ainakaan vuosikymmeniin, jos koskaan. Yleensähän täällä mennään sieltä mistä aita on matalin, viis kasvavien ihmisten hyvinvoinnista ja turvallisuudesta. Nämä asiat vaan ovat todella isoja syyllisiä lasten ja nuorten pahoinvointiin, masennukseen ja erilaisiin mielenterveysongelmiin. Kun olisikin joku, joka oikeasti välittäisi ja jolla olisi mielenkiintoa muuttaa näitä asioita... En keksi mitään, mikä olisi tärkeämpää kuin tällaiset jokapäiväiset asiat ja ongelmat. Mitä muuta täällä tulisi muka kiireellisemmin muuttaa ja enemmän tarkastella?
Sitäkään en tässä Elisan jutussa ymmärrä, että kun tästä oltaisi haluttu puhua kouluissa yläastelaisille, sitä ei sallittu. Tai olisi saanut puhua ja näyttää päiväkirjoja, mutta minkäänlaisesta itsemurhaan liittyvästä ei pitäisi hiiskahtaakaan. Olisi pitänyt olla kuin sitä ei olisikaan. Kuka helvetti voi ajatella tällä tavalla? Kuka voi olla tätä mieltä? Ei puhuta vakavista asioista, laitetaan lapsoset pumpuliin ja kerrotaan satuja ihanasta ja lempeästä, vaaleanpunaisesta satumaailmasta jossa kaikki on niin täydellistä ja hyvin. Näistä asioista pitäisi nimenomaan keskustella. Kertoa, kuinka vakavista jutuista on kyse ja mihin sellainen kidutus voi johtaa. Vai onko tässä nyt jokin pointti jota en ymmärrä? Jos uskallettaisi puhua asioista kuten ne ovat, uskon että moni nuorista ja ehkä niistä kiusaajistakin oppisi ajattelemaan näitä ihan eri tavalla. Kuitenkin koulu on se ainoa paikka, missä ei puhuta. Netti, lehdet, telkkari, joka paikka on täynnä sitä totuutta, joka tapauksessa se selviää ennemmin tai myöhemmin... Eikö nyt olisi jo aika ottaa asiat todesta ja alkaa jokainen siihen kykenevä osaltaan rakentamaan meille parempaa ja raikkaampaa elinympäristöä. Eikö tätä helvettiä olla katseltu ja koettu jo ihan tarpeeksi?
Vaikka itse suhtaudun kiusaajiin jyrkästi ja raskaasti, en silti tarkoita etteikö heistäkin voisi tulla ja kasvaa fiksuja ja hyvätapaisia aikuisia ihmisiä. Kiusaajallekin voi antaa anteeksi - jos kiusaaja sitä itse pyytää. Ei vihaa ja katkeruutta tarvitse kantaa koko lopun elämäänsä. Minussa itsessäni on valitettavasti sellainen virhe ja naurettava valmistusvika, että olen huono unohtamaan ihmisten ilkeyttä. En tietenkään ota itseeni mistään pikkuasioista, jos joku vaikkapa arvostelee kuinka kamalan näköiset vaatteet, hiukset, meikit mulla on tai kuinka en osannut tehdä jotain oikein, siis jotain pieniä juttuja joista ihan joka ikinen saa joskus kuulla. Ne kuuluvat elämään ja niistä on turha suuttua ainakaan koko iäkseen. Mutta jos joku on oikeasti ilkeä, jos kyse on jostain suuresta asiasta, kiusaamisesta tai musta saman tapaisesta, en osaa unohtaa asiaa niin vain. Tässä mulla olisi suuri parantamisen vara ja pitäisi osata muuttaa itseään. Kyllä suuriakin asioita on hyvä osata antaa anteeksi ja unohtaa. En tarkoita, että vihaisin heitä, mutta aina niistä ihmisistä tulee kuitenkin mieleen ne teot ja sanat. Eri juttu on se, jos ihminen pyytää anteeksi ja todella tarkoittaa sitä, sen jälkeen asiat on helpompaa pyyhkiä pois mielestä ja jättää niin sanottuun entiseen elämään. Joskus vain joidenkin ihmisten välille jää selvittämättömiä juttuja, joista ei puhuta eikä hiiskutakaan, niitä ei voi vain jättää siihen. Toisaalta jos asioista ei pystytä sopimaan, onko edes mitään järkeä hukata aikaansa sellaisiin tyyppeihin puolin ja toisin? Ei sellainen ole aitoa välittämistä tai positiivista fiilistä toista kohtaan. Kiusaamisessa on vaan vielä se, jos tapahtumat ovat sattuneet jättämään pysyvät jäljet ja vaikuttavat edelleen siihen millainen on, voi olla hankala enää saada välejään täysin selviksi niihin, jotka ovat sen jo aiheuttaneet toiminnallaan ja käytöksellään - vaikka kuinka toinen yrittäisi selittää, ettei tarkoittanut. Tämä kaikki on niin yksilöllistä. Toiset ottavat kaiken niin eri tavalla. Parastahan olisi sopu ja rauha. Ja tärkeintä se, että joku tai jotkut alkaisivat tekemään jotain. Mun ei luultavasti tarvitse edes alkaa selittämään mielipidettäni siitä, mitä ajatuksia herää siitä, kuinka pelätään koulujen menettävän maineensa, jos otetaan kiusaaminen esiin, kuinka sitä on tapahtunut "meidän koulussa". En kutsuisi ihan täysjärkisiksi ihmisiä, jotka ajattelevat noin. Monimutkaisia asioita, mutta kuitenkin niin yksinkertaisia..
Voisin vaahdota tästä vaikka kuinka kauan, mutta jätän nyt tähän, koska se on niin turhaa. En ole tämän maailman ensimmäinen enkä viimeinen, joka toivoisi muutosta ja parannusta asioihin. Maailmanloppu ehtii luultavasti tulla, eikä kukaan siihen mennessä ole saanut mitään aikaiseksi.
Mennäänpä positiivisiin asioihin. Kyllä niitäkin tästä maailmasta löytyy kaikesta huolimatta. Ihana Vappu palasi tänään Voicelle puolentoista vuoden tauon jälkeen. Nyt on mullakin radio auki ihan säännöllisesti ja tää on niin mahtavaa. Ainakin mun päiviä piristää niin paljon ja viimeiset puolitoista vuotta olenkin odottanut paluuta :) Vaikkakin tätä iloa kestää vain sen pari kuukautta, mutta meneepähän kesä ainakin vielä paremmissa merkeissä.
Ja tulevana lauantaina suuntaan kohti Helsinkiä, jossa maanantaina nään pitkästä aikaa rakkaan ex-kämppikseni Tanjan. Nähtäväksi jää, viekö tiemme kahville, kaljalle, kossukolalle, vedelle, teelle, viinille... vai minne. Mutta joka tapauksesssa hieno viikonloppu tulossa, joka kivasti vielä venähtää ensi viikon puolellekin.
Ja sitten vielä loppuun se valivalivaliosuus. Tiistaina 12. kesäkuuta on Radio Aallon Helsinkipäiväkonsertti. Itse tulen 11. päivä kotiin eikä mulla ole mahdollisuutta jäädä seuraavaan päivään. Ja koska Chisu Chisu Chisu siellä olisi laulelemassa, tämä on mulle jo melkein se maailmanloppu. No, on tänä kesänä kuitenkin ainakin Ilosaarirock ja Wanajafestival joissa olisi tarkoitus nähdä. Ja ehkä parempikin, etten kamalasti nyt kiertele perässä ympäri Suomen, koska Chisuhan jää syksyllä tauolle, eipähän tulisi niin kova ikävä sitten. Tauon pituudesta ei ole mitään tietoa, mutta kyllä luultavasti ovat useamman kuukauden pituisia, ellei jopa vuoden. Muistaakseni Chisun viimeisin tauko kesti ainakin sen vuoden. Onhan hän sen ansainnutkin ja hyvä on välillä levätäkin en mä sillä, mut kun.....
]]>
