Olen ollut nyt kohta neljä viikkoa "vapaana" ja huomannut, että kaikki terveelliset asiat on elämässä nyt niin rempallaan. Ehkä ensimmäiset pari viikkoa on vielä ihan ymmärrettäviä, koska olin muutenkin kotiin tultuani niin sekaisin, että tuntui kuin olisin tullut jonnekin toiselle planeetalle, jossa on aivan täysin erilainen elämä ja johon tuntui niin hankalalta sopeutua. Kuitenkin koko homma on lähtenyt käsistä ihan täysin, enkä meinaa saada itseäni ruotuun mitenkään päin. Polttelen tupakkaa noin parisen askia viikkoon (kesällä sama määrä kesti ainakin kuukauden), lenkkeily on niin harvassa että hävettää, syön miten, milloin ja mitä sattuu, eikä mulla korkkikaan ole todellakaan kiinni pysynyt. Havahduin tässä alkuviikosta todella tähän. Miten se on mennyt näin? Nyt pitäisi jo oikeasti alkaa palaamaan normaaliin rytmiin. Enää tätä ei voi katsoa sormien läpi millään.

 

Tarkoitushan oli, että kun tulen takaisin kotiin, etsisin ja palkkaisin itselleni personal trainerin. Voin ihan rehellisesti myöntää, etten todellakaan ole sinut oman kroppani kanssa. En yhtään. Ja nämähän on niitä asioita, joissa ei itkut auta, ei auta makoilla sohvan pohjalla miettimässä sitä, miksi näytän tältä (eikä sitä tarvitse edes miettiä, syytkin on tiedossa). Ei ole oikotietä onneen. Jos tästä jotakin positiivista yrittää etsiä niin se, että omaa vartaloaan kuitenkin pystyy aika paljon muokkaamaan, kun vain tahtoa ja lujuutta riittää. Kärsivällisyys on tärkeä ja hieno juttu. Sitä mulla kyllä ei kamalasti ole tässä tai missään muissakaan asioissa, mutta aina voi opetella ja siihenkin voi vain itse vaikuttaa. Haluaisin tämän niin, että joku tekisi treeniohjelman, joka sisältäisi treenausta salilla lenkkeilyn lisäksi. Myös tarkat ohjeet syömiseen tarvitsisin ehdottomasti, muuten tämä tuskin edistyy. Ja mielellään miespuolinen tyyppi, en tiedä miksi, mutta miehen kanssa on helpompaa ja jotenkin mukavempi treenata. Ja kun sinne salille menen, hän on siellä, auttamassa, tsemppaamassa ja karjumassakin, jos en jaksa tai laiskottaa. Joku, joka pakottaa tekemään, eikä anna armoa. Yksin treenaamisesta ei tule yhtään mitään. Luulen että se homma kaatuisi jo ennen kuin saisin sen edes kunnolla alkamaan. Haluan tästä elämäntavan, siis salilla käymisestä. Lenkkeily oli sitä jo, ja on edelleen, mutta nyt on vaan vähän hatarassa hapessa. Tämä kaupunki on onneksi pullollaan kuntosaleja, joista aivan varmasti löytyy hyvä, ammattitaitoinen ja vahvahermoinen tyyppi, joka jaksaa mun kanssa. Kunhan vaan pysyvänä lopputuloksena on hyvä vartalo, se on tärkeintä.

 

Nyt vaan mietin, mistä aloittaisin etsimään sitä tyyppiä. Yksi kiva paikka on mielessä jo, sieltä voisi kysellä nyt ainakin. Netti on onneksi pullollaan yhteystietoja :) Joka tapauksessa näin tämä ei voi jatkua. Tai jos jatkuu, niin itsehän siitä kärsin ja se on ihan omaa tyhmyyttä sitten. Toki joskus on päiviä, ettei vaan kertakaikkiaan huvita ja silloin ei pidä mennä, mutta noin yleisesti kyllä siihen taas tottuu ja sitten se on kivaa. Oikein rankan rääkkitreenin jälkeen on niin ihanan rento olo. Siihen päälle vielä sauna, ja parempaa ei voisi olla.

 

Toinen suuri juttu on se tupakka. Mulla oli talosta lähtiessä viisi askia tupakkaa mukana. Nyt tänään, kolmen ja puolen viikon päästä siitä on jäljellä enää tasan kaksi tupakkaa. En edes halua laskea, montako röökiä noin suurin piirtein olen vetänyt / päivä. Mutta huomaan nyt, että aivan liian monta. Tiedän että joillakin ihmisillä menee se aski päivässä, mutta mulle tuokin määrä on jo liikaa ja sen on kroppakin jo ilmoittanut useaan otteeseen aika rajusti. Aiemmin tosiaan meni tupakkaa ehkä noin aski tai pari kuukaudessa, mitään tarkkoja määriä en muista, mutta suurinpiirtein. Eli tuo noin nopea lisääminen on todellakin ollut huono juttu ja suuri muutos. Viime sunnuntaina kun juoksin Helsingin rautatieasemalla pienen pätkän, että ehditään Kirkkonummen junaan, alkoi ottamaan pahasti henkeen. Tuntui että happi loppuu. Oli pakko hidastaa, hengästytti kovasti. Olin istunut aika ison osan ajasta jo aiemmin junan tupakkakopissa ja poltellut pitkin päivää. Siinä vaiheessa jo mietin, että onpa paljon saanut aikaan tuo pieni käärylä mun keuhkoissa. Mitään varsinaista limayskää ei vielä ole, mutta huomaan yskiväni kuitenkin useammin kuin ennen. Jatkoin polttamista, koska olo ei vielä siinä vaiheessa ollut niin huono...

 

Mutta sitten koitti ilta. Menin ystävän kanssa jälleen BB-talolle häätölähetykseen. Vielä yksi rööki ennen kuin menen sisälle. Nopeasti, kiireellä, ettei vaan jäisi yhtään siitä polttamatta, ettei tarvitsisi heittää kesken pois... Ja tulos näkyi hyvin nopeasti. Kävelin ovista sisään päässä sellainen tunne, kuin joku olisi pyörittänyt mua jossain karusellissa kuukauden putkeen pysäyttämättä kertaakaan. Päässä heitti ja tuntui että jalatkin heittelee. Jossain vaiheessa lähetystä mietin, että entä jos pyörryn kohta... Että taas mennään. Mainoskatkoilla kävin juomassa mehua että olo helpottuisi edes vähän. Koko lähetyksen ajan oli heikko happi. Katsomossa on yleensä todella kuuma, mutta nyt mulla oli kylmä, välillä kuuma ja taas kylmä ja joskus molempia yhtäaikaa. Sain päänsäryn. Kun lähdettiin pois, oli edelleen huono olo, särkylääkkkeellä se onneksi meni pois. Ja siinä tuli taas poltettua. Miten voi ihminen olla näin tyhmä?

 

Eilen sitten päätin lopettaa. Laitoin Facebookiin statuspäivityksen, että niin monta ihmistä kun tykkää siitä, olen yhtä monta päivää polttamatta. Ajattelin, että saan hyvän alun sillä, kun en kuitenkaan osaa itse asettaa mitään aikarajoja. Kohta on kuukausi täynnä. Kun olen sen polttamatta, ei ehkä enää tee mieli. On helpompaa näin, että tiedän siellä olevan ihmisiä jotka tsemppaavat. Enkä missään tapauksessa halua pettää heitä tai itseäni, kun olen luvannut olla polttamatta. Ei omatunto sitä kestä, näin on hyvä.

 

Ja mun kissat ovat metsämiehiä pahimmasta päästä. En enää tiedä, onko se hyvä vai huono juttu. Parvekkeelle ollaan laitettu niille suojaverkko, etteivät pääse hyppimään alas tai muiden parvekkeille. Ilmeisesti siinä on jossain kohtaa kuitenkin isompikin kolo. Viikonloppuna oli kolosesta erehtynyt ihana pikkulintu parvekkeelle ja juuri silloin kun pojat olivat ulkoilemassa. Ja lopun voitte arvata. Lintu parka ei ehtinyt karkuun, kun toinen kissoista oli hyökännyt niskaan. Itse en ollut tätä todistamassa ja hyvä niin, koska siinä olisi sydän särkynyt ja tullut iso itku. On nuo vaan julmia. En tiedä kumpi kolleista oli linnun saanut, mutta se raukka oli ensin tapettu parvekkeelle, ja kun päästin nuo sisään, kannettu eteiseen ja siellä syöty hyvällä ruokahalulla. En todellakaan huomannut kuollutta raatoa kissan suussa, ei käynyt mielessäkään tarkistaa mitään tuollaista. Myöhemmin vaan löysin eteisestä linnun sulkia järkyttävän määrän sekä siivet. Ja nyt en enää yhtään ihmettele, miksi pojat niin hyvin viihtyvät ulkona jo melko kylmästä säästä huolimatta. Tästä lähtien on katsottava tarkkaan nuo katit ennen kuin päästän sisään, ettei toista kertaa tätä pääse tapahtumaan. Onneksi se oli kuitenkin lintu. Jos olisi kuollut hiiri tai edes joku sen osa löytynyt lattioilta, olisin varmaan saanut sydänkohtauksen tai jotain yhtä järkyttävää. Mökin kuistilta on kerran löytynyt pimeällä kuollut hiiri niin, että osuin siihen jalalla ja luulin saman tien että se tappaa. Hiirten kanssa ei pidä leikkiä.