Nyt tuli iltasella tieto, että ensi viikolla sitten katsojat saavat taas "nimetä" porukkaa. Tällä kertaa kolme eniten ääniä saanutta asukasta joutuvat häätöuhan alle ja talossa vielä jäljellä olevat tyypit häätävät yhden ulos. Tiedän, että Sebastianilla ei ainakaan ole mitään hätää. Muista en osaa sanoa yhtään mitään. Tämä on mulle tavallaan hankala paikka, koska nyt talossa on suurin osa niitä ihmisiä, jotka olivat itselleni läheisiä ja se on sitten ikävämpi juttu, jos sieltä joku tärkeä tippuu sunnuntaina.

 

Alkaa tässä hiipimään pieni pelko sydämeen, että Janica saattaa olla heikoilla. Tosin mitään muuta perustelua ei ole kuin se, että viimeksikin hän kävi kahden kärjessä kun tällainen äänestys oli. Tekisi mieli sanoa, että rakkaat kansalaiset, älkää antako hänelle ääniä... Mutta ei se ole minun asiani päättää näistä. Me ollaan tuolla sitä varten, että kansa saa seurata ja arvostella meitä, äänestää meidät haluamassaan järjestyksessä ulos, ei meillä ole vastaan sanomista, meidän on vain kestettävä kaikki kun ollaan leikkiin kerta itse vapaaehtoisesti mukaan lähdetty ja haluttu. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen eikä siitä pidä itkeä. Mutta se on suuri toiveeni, että ainakin Janica pääsisi finaaliin asti.

 

Talosta tultuani harmittaa todella paljon se, ettei tutustuttu Janican kanssa paremmin. Kun hänestä alkoi tulla mulle läheisempi vasta lähes viime metreillä, en oikein itsekään tiedä miksi se meni niin. Janica on sellainen ihminen, jollaisten seurassa yleensä vietän aikaani eniten ja jollaisia suurin osa ystävistäni on. Siis vähän vanhempi ja aikuisempi. Ei "ehditty" jutella ja tutustua enempää. Ja koska en ollut talossa täysin oma itseni (hiljaisempi kuin normaalisti, enkä jotenkin osannut tuoda kaikkia puolia itsestäni esiin, tähänkin tekisi mieli ehkä vielä jossain vaiheessa palata, koska asia vaivaa minua itseäni, ei muiden, vaan ihan itseni takia), hänkään ei nähnyt minusta kaikkea. Toivon, että sitten joskus täällä ulkomaailmassa voitaisi tutustua kunnolla. Katsotaan mitä tapahtuu, kunhan ollaan molemmat täällä. Netasta on myös tosi hyvä fiilis, mutta koska en ole muuta kuin nopeasti ohimennen tavannut, on vaikea sanoa mitään enempää...

 

Olen jostain syystä ollut lähes aina sellainen, joka hakeutuu itseään vanhempien ihmisten seuraan. Johtuu osittain asioista, joita on tapahtunut joskus kouluaikoina. Ja suurimmaksi osaksi siitä, että on helpompi ja luontevampi luoda keskusteluja ja muutenkin tulla toimeen jo vähän enemmän kasvaneempien ihmisten kanssa. Toki mulla on saman ikäisiäkin kavereita, mutta ihan muutama vain, ja yksi nuorempikin. En pidä siitä, että ihminen tuomitaan iän perusteella, että ihmisen persoona määritellään ikään katsoen, oikeastaan en voi sietää sitä yhtään.

Enkä tee sitä itsekään. Olen valmis tutustumaan kaikenlaisiin ihmisiin, mutta huomaan usein itsestäni sen, että jos on porukassa saman ikäisiä ja sitten niitä vanhempia ihmisiä, hakeudun lähes poikkeuksetta jälkimmäisten seuraan. Huono olen kyllä aloitetta tekemään siinä ystävystymisessä. Juttelen kyllä ihmisten kanssa jotain ihan pintapuolisia juttuja ja höpötän mitä milloinkin mieleen tulee, mutta ketään en uskalla esim. pyytää mihinkään tai muutenkaan viedä ystävystymistä eteenpäin. Pelkään, että "jotain" tapahtuu, että saan niskaani ne samat asiat, joita olen saanut joskus sata vuotta sitten. Tässä olen kyllä todella tyhmä. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin ihania, luotettavia ja tiedän ettei kukaan mulle halua mitään pahaa. Ja tällaisesta olisi päästävä eroon. On hölmöä että odotan että toinen tekee aloitteen. Niin se vaan kuitenkin edelleen menee. Jos toinen lähestyy enemmän, olen tottakai täysillä mukana ja siitä tulee aina niin hyvä mieli, kun huomaa että joku oikeasti haluaa lähestyä ja ystävystyä. Nyt kun vaan vielä itsekin osaisi ja uskaltaisi tehdä oman osansa. Ihmiset helposti voivat muuten luulla, etten halua, vaikkei se siitä johdukaan että olen tällainen. Haluan todella saada uusia ihmisiä elämääni, ystävystyä ja kokea ihania ja mahtavia hetkiä erilaisten ihmisten kanssa. Pitäisi vaan reilusti olla rohkeampi. Ja mitä niihin kouluaikaisiin kokemuksiin tulee. Niiden en anna itseäni lannistaa mitenkään päin. Jätän sen kaiken ihan omaan arvoonsa, niihin en halua palata. Eteenpäin vaan, luotan ja uskon siihen, että tällä elämällä on vielä aivan varmasti odottamassa paljon kaikkia niin hienoja asioita ja ihmisiä, etten edes vielä osaa kuvitella. Ainoa toive on nyt tällä hetkellä vain se, että koska itse olen mikä olen nyt vielä toistaiseksi, että ihmiset lähestyisivät ja vetäisivät mut vain mukaan, siitä minä sitten pääsen hyvin alkuun. Aion itsekin muuttua tuon asian suhteen, mikään pelkuri en aio lopun elämääni olla.

 

Huomenna aloitan taas karppaamisen. Karppasin kesällä aika hyvin tuloksin ja totesin että nyt on aika palata taas sille tielle ainakin joksikin aikaa. Nyt vaan on vaikeampi aloittaa se, koska olen viime aikoina vetänyt kaikenlaisia herkkuja naamaan, kaiken mitä olen kiinni saanut. On alettava ottamaan itseään niskasta kiinni, muuten voi muutaman kuukauden päästä kaduttaa. Kesällä tein niin, että viikot pysyin lähes kokonaan ilman hiilareita (n. 20 g päivässä vain) ja viikonloppuna oli yksi päivä, jolloin vedin sitten niitä niin paljon kuin kykenin. Jostain luin, että se auttaa laihtumaan ja että kerran viikossa hiilaripäivä jotenkin järkyttää kroppaa niin, että laihtuminen nopeutuu. Yllätyin silloin, miten nopeasti totuin olemaan ilman pastaa ja leipää. Nyt olen onneksi löytänyt jonkun karppaajille valmistetun leivän ja voin sillä helpottaa leipähimoa. Kuulin kommentin, että se maistuu ihan villalangalle, mutta kun maistoin, on se lähes tavallisen makuista. Ehkä vähän sitkeämpi rakenne, mutta muuten muistuttaa täysin tavallista paahtoleipää. Tykkäsin kovasti ja mielelläni syön lisääkin. Tuo juomapuoli onkin sitten haastavampi. Korkki olisi pidettävä kiinni, saisi kerran viikkoon kyllä nautiskella mutta vähemmän. Se perjantai-ilta lienee sitten se hiilaripäivä ;) Huomenna ensimmäinen päivä reiluun pariin kuukauteen, saa nähdä miten tuskallista tästä tulee. Pakko vaan olla lujana eikä saa luovuttaa. Mielummin kärvistelen muutaman kuukauden näin, kun elän tämän nykyisen vartaloni kanssa. Ja se ei todellakaan muutu, jos ei asialle itse jotain tee. Ja äkkiä siihen tottuu, ei se kärvistelyä loppuun asti tarvitse olla :)

 

Tupakan pois jättäminen ei sitten onnistunut. Ei minusta ole siihen. Syynä vain se, että syöminen lähtee käsistä. Jos en polta, huomaan jatkuvasti olevani eväiden äärellä ja korvaan tupakan millä tahansa syötävällä. Ja siitähän seuraa lihomista. Jos on pakko tehdä valinta, poltan sen muutaman röökin päivässä ja olen liikasyömättä kuin se, että jätän tupakan ja lihon sen 30 kg vielä ennen joulua. Välillä mietin, miten helvetissä sain itseni tähän jamaan. Vielä yläasteella, kaikkien niiden tupakkavalistusten jälkeen, jossa kerrottiin keuhkoahtaumista- ja syövästä ja verirakkuloista, vannoin etten koskaan aloita tuota. Sehän tappaa eikä siitä koskaan pääse eroon... Vaan kuinkas kävikään. Tässä minä nyt olen enkä enää irti pääse. Eikä tämä ole edes sitä, että olisi pakko polttaa, siis riippuvuutta. Tämä on vain typerä tapa kuluttaa aikaa ja touhuta jotakin, en minä tiedä edes itsekään tarkalleen mistä on kyse. Erossa voin näistä kääryleistä olla, mutta jos toinen vaihtoehto on syöminen, niin on pakko valita tupakka. Nyt pidän tämän tosiaan vain muutamassa röökissä / päivä, siitä yli ei saa mennä. Onneksi mulla on hyvät unenlahjat, että voin vaikka nukkua, jos en mitään muuta keksi.

 

Jotain piti vielä kirjoitella mutta ajatus hävisi päästä täysin. Tulee sitten myöhemmin jos on tullakseen.