Nyt tuli pieni iso moka tuohon edelliseen kirjoitukseen. En muistanut ollenkaan, että tuo äänestys onkin tällä viikolla nyt erilainen. Sekoitin viime kertaan, kun äänestettiin inhokkia häätöuhan alle. Tällä kertaa äänet annetaan siis suosikille. Eli vedän sanani takaisin siitä, ettei Janicalle ääniä. Nyt uskon että hän on vahvoilla, koska on ollut aiemmissakin häätöäänestyksissä. Ei kun vaan äänisade tulemaan :)

 

Siihen on enää vajaat neljä viikkoa, kun tämäkin kausi on ohi. Odotan sitä kauhun, surun ja pelon sekaisin tuntein. Aiempina vuosina on tuntunut todella tyhjältä, kun finaali on päättynyt. Hiljainen hetki, sitä miettii, että miten tässä nyt jatketaan eteenpäin. Suuri aukko elämässä. Tiedän, kuulostaa sairaalta, mutta ainahan siitä on jotenkin selvitty.

 

Nyt asia on aivan toinen kuin aikaisemmin. Olen itse ollut mukana, nähnyt kaiken niin läheltä kuin vain voi. Olen ollut niin sisällä ohjelmassa, ettei enää enempää voisi olla ja kauden päättyminen on miljoona kertaa pahempi asia. Sen lisäksi, ettei telkkarista yht'äkkiä enää näykään sitä tuttua ja turvallista, ei tule enää reissuja talolle lähetyksiin, ei halauksia, ei niitä pieniä hetkiä jotka muistaa koko lopun elämää, ei sitä, kun odottaa että pääsisi jo takaisin, ei sitä hyvää ja onnellista oloa ja mieltä jonka sieltä aina saa... Ja tiedän myös sen, että tuolla on ihmisiä, joita en välttämättä enää koskaan tule tapaamaan tämän jälkeen. Ajatus tuntuu... En edes osaa kuvailla. Se on jotain niin kamalaa, etten pysty edes vielä sitä sen syvemmin miettimään, en uskalla. On joitakin ihmisiä, joita tulee niin mielettömän hirvittävän kova ikävä, ettei siitä hetkessä selviä. Ymmärrän sen, että suurin osa ihmisistä pitää minua hulluna ja ajattelevat, että otan kaiken aivan liian raskaasti. Aloin äskettäin miettiä, voisiko tähän jo jotenkin etukäteen valmistautua. Jollain tavalla koota itseään ja kerätä jostain jotain ihme-energiaa kestääkseen kaiken tämän helpommin. En usko. Kaikki on vielä vasta ajatuksen asteella, mutta mietin, pitäisikö minun jo nyt alkaa vetäytymään pois tästä kaikesta? Jotenkin pikkuhiljaa irrottautumaan, ettei koko homma vain loppuisi kuin seinään. Jos en enää menisikään paikalle? Jos en enää menisikään ainakaan finaaliin, vaan katsoisin sen kotona kuten joka ikinen kerta tähänkin asti? Yrittäisin kuvitella, ettei tämä ole ollut omalta osaltani sen erikoisempi kausi kuin aiemmatkaan. Nyt sunnuntaina olen joka tapauksessa menossa. Ja sielläkö pitäisi sitten olla kuin se olisi viimeinen kerta ja tajuta, ettei tänne välttämättä enää milloinkaan palaa? (toki ensi vuonnakin käsittääkseni voi mennä yleisöön, mutta eihän sitä edes tiedä, jatkuuko koko ohjelma enää ja ne ihmiset... onko siellä enää samoja naamoja...) Eikö se tuntuisi silloinkin ihan yhtä ikävältä? Aivan varmasti. Tiedän. Kun on leikkiin lähtenyt, on se myös kestettävä loppuun asti. Mutta kun en kestä mitään hyvästejä. Mitään viimeisiä halauksia, "hyvää jatkoa" ja muita, mitä niihin nyt sitten ikinä liittyykään. Enkä itkuja, en ainakaan siinä hetkessä. Ehkä tämä pitäisi ottaa vaan niin, että ihana, hauska riehakas finaali-ilta jatkoineen, kovat bileet ja känni, nyt juhlitaan kun ollaan saatu kausi päätökseen ja kaikilla on niin ihanaa. Tokihan siinä pitäisikin mennä tuolla asenteella ja onhan se kaiken kaikkiaan hieno päivä, ilta ja yö, mutta olen vaan niin herkkä, ihmisläheinen ja muutenkin tällainen hölmö. En ollenkaan tiedä, kumpi vaihtoehto olisi nyt parempi. Jättäytyä jo nyt pois, vai vasta sitten kun on pakko. Toiset itkevät työpaikan läksijäisissä, toiset koulujen päättymistä... Itse en ole itkenyt kummassakaan. Paitsi yläasteen päätyttyä jäi muutamaa todella läheiseksi tullutta ihmistä ikävä ja siinä tuli kyllä itku silmään ihan reilusti... He kyllä onneksi elämääni jäivät, eivät hävinneet mihinkään. Tietysti on haikealta muuloinkin tuntunut, mutta ei ihan niin vahvasti. Tämä nyt on kuitenkin eri asia. Koko tällä matkalla on koettu ja nähty niin paljon, tunteet ovat menneet laidasta laitaan ja se koko oleminen on aika-ajoin herättänyt jos jonkinlaisia fiiliksiä. Asiat ovat tuntuneet suuremmilta kuin koskaan. Ja ne ihmiset... Siellä on saanut tukea ja turvaa niin monenlaisissa hetkissä ja tilanteissa. Ihan eri tavalla kuin missään muualla ikinä, se on tuntunut niin erilaiselta, suuremmalta. Ihan alusta loppuun saakka. Ja nyt se kaikki häviää yhtä nopeasti kuin alkoikin. En tiedä miten muut kokevat asian, enkä tiedä olenko edes täysin normaali päästäni, mutta mulle kaikki mitä on tapahtunut, merkitsee niin paljon. Tämä on ollut hienoin tapahtuma ja vuosi ikinä, mitä olen elämässäni tähän asti saanut kokea. Olen saanut tavata monta ihanaa ihmistä, joita en varmasti olisi tavannut ilman tätä, ja niistä ainuttakaan hetkeä en vaihtaisi pois mistään hinnasta tässä koko maailmassa. Ja vaikka on ollut rankkaa ja hankalaakin välillä, en vaihtaisi sitäkään. Vaikka nyt ja varsinkin sen vajaan kuukauden päästä tuntuukin tuskaiselta, olen kaikesta huolimatta maailman kiitollisin ja onnellisin tästä kaikesta. Vaikka tiedän, että kun tämä kaikki loppuu ja pimenee, tulen varmasti olemaan rikki, silti se suurin tunne on onnnellisuus. Se hukkuu joksikin aikaa kaiken ikävän alle, mutta siellä se on eikä kuole koskaan pois.

 

En vielä tiedä miten jatkan, mutta sunnuntaina olen ainakin menossa. Katsotaan ja kuulostellaan tunnelmia, mitä sen jälkeen. Sydän huutaa, että loppuun asti mennään täysillä ja sitten vauhti loppuu kuin törmäisi satasen vauhdista seinään. Järki taas ehdottaa jonkinlaista pehmeämpää laskua. Mutta tähän asti olen aina kuunnellut vain ja ainoastaan sydäntä joka tilanteessa ja kaikissa elämän vaiheissa, luulen että teen niin myös nyt. Jokin kuitenkin vielä jarruttaa... En osaa vielä sanoa mitään.

 

Tuolla on ihmisiä, jotka ovat todella tärkeitä. Ihania. Joista ei haluaisi päästää irti.

 

Nyt tämä on lopetettava... En pysty enää.