Nyt on aika palata vielä sunnuntai-illan tapahtumiin ja tunnelmiin. Iltaan mahtui paljon itkua, saman verran myös naurua, ikävää, haikeutta, jonkinlaista helpotustakin siitä että kaikki on nyt ohi eikä tarvitse enää odottaa sitä hetkeä, riemua, hauskuutta, uusia ja vanhoja tuttuja, juhlajuomaa, pitkiä ja lujia halauksia, ihania kommentteja tuntemattomilta ihmisiltä, ihan kaikkea mitä ikinä voikaan kuvitella. Luulin, etten aikoisi tuolla juhlia, etten pystyisi. Ajattelin, että piipahdan vaan Amarillossa ja lähden sitten hotellille unille, ettei mulla olisi yhtään juhlafiilistä kun haikeus veisi vallan. Muttei se onneksi ihan niin mennytkään. Oli todella hauska ja mahtava ilta / yö, vaikka se ikäväkin tunne välillä nosti hiljaa päätään ja muistutti, että hei, minäkin olen täällä.

 

Lähdin siis sunnuntaina päiväjunalla kohti Helsinkiä. Suoraan junalta suuntasin hotellille Kaisaniemeen. Ja nyt mun on annettava täälläkin isot kehut siitä, miten hyvin oikeasti Helsingissä ihmiset osaavat toimia. Aina kun menen sinne ja on esim. odotusaikaa junan saapumisen ja jonkun tyypin tapaamisen välissä, voin 100 prosenttisesti luottaa että sieltä  rautatieasemalta aina löytyy joku, jolta saa apua. Tottakai mulla aina on suunnitelma, mitä teen, mutta kun kerta apua joku tarjoaa niin otan sitä kyllä vastaankin. Pääsin junasta ulos ja seisoin siinä ehkä pari sekuntia, joku tuli kysymään, minne olen menossa. Tämä tapahtuu lähes poikkeuksetta ihan joka kerta. Kerroin minne tästä suuntaan, olin ajatellut meneväni hotellille taksilla koska en ollut käynyt siellä ennen eikä mulla ole minkäänlaista aavistusta siitä, miten sinne mennään. Mies sanoi voivansa saattaakin mut sinne, koska se on niin lähellä ettei taksia kannata ottaa. Siitä sitten käveltiin hetki ja se oli kyllä todellakin lähellä. Pääsin aulaan ja hän jatkoi siitä matkaansa. Olen niin monet kerrat saanut apua tuolla, eikä tosiaan tarvitse kuin hetkeksi pysähtyä, vaikka ihan vaan muutamaksi sekunniksi, joku on heti siinä. Ja kun sanon, että kiitos kun autoit, he ovat kuin eivät mitään olisi tehneetkään tai ettei se olisi ollut mikään sen kummempi juttu, kuin se olisi jokapäiväinen asia. Tästä kyllä paljon plussaa tuon kaupungin ihmisille! Johtuu varmasti siitä, että Helsingissä on niin paljon ihmisiä. Ja on monenlaista porukkaa, ihmiset ovat ehkä tottuneempia auttamaan ja huolehtimaan muista. Tuo on yksi iso syy siihen, miksi viihdyn siellä niin hyvin. Ihmisten auttavainen asenne, avarakatseisuus ja ylipäätään se, että ihmiset tuntuvat vastaanottavaisemmilta ja helpommin lähestyttäviltä, ei heti pidetä omituisena vaikka onkin vähän erilainen. Enkä nyt todellakaan halua mitenkään vähätellä oman kotikaupunkini asukkaita. Kyllä täälläkin apua saa, ihmisiin voi tutustua ja heitä lähestyä mutta olen kyllä huomannut sen, miten se vaikuttaa ihmisiin, kun on pieni paikka ja suurin osa ns. "samanlaisia". Ei mulla täälläkään silti mitään valittamista ole...

 

Ja takaisin finaali-iltaan. Olin vollottanut jo koko viikon ajan Big Brotherin loppumista. Mietin, ettei tästä illasta varmaankaan kovinkaan ihmeellinen tule, etten saa fiilistä kattoon niin kuin pitäisi, kuten kaikilla muilla ihan varmasti on. Illalla seitsemän maissa me kaikki vanhat asukkaat kokoonnuttiin keskustassa, noustiin bussiin ja lähdettiin kohti BB-taloa viimeistä kertaa tänä vuonna. Oli ihana nähdä kaikkia, ja varsinkin Sebastiania, jonka viimeisimmästä näkemisestä tuntui olleen jo ikuisuus. Aika kului lentäen siitä hetkestä kun päästiin talolle, lähetykseen asti. Käytiin läpi sitä, missä seisotaan ja mitä tapahtuu lähetyksen alussa. Kun finaali viimein alkoi, aloin minä purra huultani melkein verille ettei tulisi itku ihan vielä. Hyvin sainkin itseni pidettyä kurissa siihen asti, kunnes kerrottiin, että Ben tulee ulos ensimmäisenä. Sitten mä en pystynyt enää... Benkun piti voittaa. Halusin että hän voittaa, toivoin että hän voittaa. Porukka tippui yksitellen ulos talosta ja tajusin, että ne kaikki todellakin ovat nyt siinä. Ne ihmiset, jotka olivat mulle läheisimmät. Siinä vain muutamien metrien päässä. Janican voitto oli kyllä mielestäni hieno juttu ja meni ihan oikealle ihmiselle siitäkin huolimatta, että Benille sitä toivoin. Olen onnellinen Janican puolesta.

 

Koko finaalilähetyksen ajan odotin häpeissäni jonkinlaista koostetta johon olisi kerätty paloja kauden bileistä tai päiväkirjahuonekäynneistä. Ainakin noita päiväkirjahuonekoosteitahan on näytetty aiemminkin. Olisi ollut kamala kuulla omia juttuja ja jännitti toisiksi eniten voittajan ratkeamisen jälkeen se, näytetäänkö musta jotain järkyttävää. Onneksi ei. Oli siellä yksi pätkä jonka jälkeen olisin halunnut vajota maan alle, mutta se tunne meni nopeasti ohi. En todellakaan kadu mitään hölmöilyjäni, mutta kyllä on myönnettävä että aika lailla hävettää. Mutta tehty mikä tehty, turha niitä on enää miettiä. Ja en ollut siinä yksin, kaikista meistä näytettiin jotain.

 

Lähetyksen jälkeen saatiin niskaamme jotain paperisilppua, jota nappasin kädet täyteen ja otin muistoksi finaalista. Niitä on nyt säilytettävä koko lopun elämäni ja voi olla että niitä löytyy vaatteista vielä lisääkin jossain vaiheessa. Bussi Amarilloon ei lähtenyt ihan heti, vaan meillä oli aikaa olla talolla vielä hetki. Finalistit jäivät myös siihen studioon ja siellä me kaikki muut oltiin myös. Ehdittiin vielä halailla ennen lähtöä. Mulla oli tunne, että tukehdun ja sydän pysähtyy ihan kohta. Onneksi en ollut ainoa joka siellä itkeskeli, vaikka suurin osa taisi olla ihan hyvällä mielellä liikkeellä. En muista kenet finalisteista näin ensimmäisenä tai missä järjestyksessä se tapahtui. Muistikuva on kuitenkin että Tanja oli siinä lähimpänä. Tanja kertoi, että "Oli ihan paskaa kun sä lähdit". "Niin mustakin". Puhuttiin että pidetään yhteyttä tämän jälkeenkin. Ben kysyi, olenko kuntoillut... Näytänkö mä siltä? ;) Kerroin että mun kuntoilut ovat tällä hetkellä päin helvettiä, että olen enemmän keskittynyt tuohon käsien ja hartijaseudun liikuntaan kumoamalla kupista juomaa kurkkuuni ja kantamalla pulloja kasseissa. Uudenvuodenlupaukseni onkin, että rööki pois ja kunnolla rasva palamaan.

 

Koko sen ajan tuolla oli sellainen lämmin tunne, että kaikki kuuluu samaan porukkaan, kuin oltaisi tunnettu jo kauemmin. Yritin pitää itseni jotenkin koossa. Ympärillä oli paljon ihmisiä, koko ajan joku kysyi, että onko kaikki hyvin, kaikki silitteli ja halaili kaikkia. En tiedä, lähtikö muu yleisö jo sieltä pois, mutta ainakin pudonneet asukkaat ja tuotantoa oli tuolla, sekä finalistit ja toimittajia tietenkin myös. Aloin jo saada vähän hymyä naamaan, oli tunne että kyllä tämän kestää. Salar kävi jossain vaiheessa sanomassa, että tämä paikka on täynnä hiiriä. Joku Iltalehden toimittaja kävi kyselemässä, miksi en ollut perjantain bileissä. Eivät varmaan kovin hyvää juttua aikaiseksi saaneet, koska en uskaltanut asiaa kommentoida. Tätä samaa on kysytty täälläkin. En voi valitettavasti kommentoida, koska en tiedä saanko puhua näistä asioista, liittyvät tuotantoon. Mikaelia näin ihan vilaukselta, taisi olla kiire toimittajien kanssa. Kun pääsin Janican luo, tuli taas itku silmään. Sama jatkui kun halailtiin jonkin aikaa myös Elinan kanssa, en tainnut saada sanottua juurikaan muuta kuin että en kestä kun tämä loppuu.  Tuntui että jalat lähtee alta. Elina jutteli mulle ja kokosin taas itseäni. Tänä iltana pidetään hauskaa.

 

Lähdettiin siitä Amarilloon, odoteltiin yläkerrassa finalisteja ja aika pian mentiin alas, jossa Susanna ja Elina kyselivät meiltä kaikilta lavalla jotakin. Alku meni multa ohi, mitä mulle puhuttiin. Olin aivan pihalla niistä kaikista taputuksista ja huudoista, etten tajunnut, pitikö mun vastata jotakin vai ei. Siitä ilta jatkui kellä mitenkin, kaikki taisivat kuitenkin viihtyä Amarillossa loppuun asti.

 

En edes pysynyt laskuissa, kuinka monta ihmistä illan aikana tapasin, kuinka monta halausta sain ja ne ihanat kommentit... Parhaiten jäi mieleen kuitenkin pari Tanjan ja mun fania. Tanja ja Minna. Oli hauska sattuma ollut se, että he olivat ystäviä, saman nimisiä kuin mekin ja kuulema muutenkin samanlaisia. He olivat sitä mieltä, että mun kännisekoilut olivat vain hauskaa katsottavaa, kuten sekin, kuinka Tanja piilotteli alkoholia itselleen ja mulle ympäri taloa seuraavan aamun tasoittavia varten (jotka isoveli sitten vei...). Heidän kanssa vietinkin ison osan illasta. Tunnelma alkoi taas nousta, kun päästiin kunnolla juhlimaan ja sain itsekin juomaa naamaan. En ollut edes missään kunnon humalassa ja hyvä niin, muistan mitä bileissä on tapahtunut eikä seuraavana päivänä ollut niin paha mieli siitä että olisin unohtanut jotain. Välillä näin meidän kauden sekä muidenkin kausien asukkaita. Yritin rohkaista näitä meidän faneja myös menemään Ramin juttusille, kovasti kun halusivat mutta taisivat vaan vähän jännittää ;) Käytiin vetämässä useampi rohkaisurööki ja juoma. Itse join koko aikana vain pari kaljaa ja vähän lonkeroa ja loppuyöstä vielä pari Mansikkamargaritaa, olen todella ylpeä itsestäni ettei mennyt överitouhuksi se ilta. Osasin pitää itseni kurissa ja onnistuin täydellisesti, hyvä minä :))

 

Jossain vaiheessa oltiin ulkona röökillä, kun eteisessä oli todella huonovointinen nainen. Makasi maassa, en tiedä pääsikö itse ylöskään mutta vaikutti siltä ettei kaikki ollut ihan kunnossa. En tiedä miten se tarina päättyi, mutta hänestä mä sitten kannoinkin huolta koko loppuillan. Toivottavasti kaikki hyvin. Sain myös ilmeisesti jonkinlaisen treffikutsun. Joku mies tuli vähän jo juhlajuomaa nauttineena kertomaan, että on niin rakastunut minuun ja kyseli lähdenkö hänen kanssa ulos. Vastaukseni oli että katotaan, pyysin laittamaan viestiä Facebookiin muttei sitä ole kuulunut. Luulen ettei hän ehkä enää muista edes koko juttua :) Olin kuulema parhaimman näköinen nainen koko talossa... Toki kiittelin ja sellaista on kiva kuulla, mutta mietityttää vaan, että minkähänlaiset naiset sitten ovat joidenkin mielestä hyvännäköisiä, jos todella joku ajattelee musta noin. Tuolla talossa tällä kaudella kaikki naiset olivat paremman näköisiä kuin minä, enkä muutenkaan mitenkään todellakaan loista. No, jokaisella oma makunsa ilmeisesti :) Päästiin sitten jossain vaiheessa sinne Raminkin luokse ja fanit saivat tavata myös hänet. Itse moikkasin ja halasin ohimennen vielä Elinaa ja harmittaa, etten ehtinyt sanoa heippaa. Kaikki me liikuttiin vähän milloin missäkin ja siellä oli vaikea löytää toisiaan, aina kun joku tuli vastaan sattumalta, silloin juteltiin jotain. Tutustuin myös Benin haaremiviikolla talossa asuneeseen Kaisaan, Lianan kanssa vietin myös aikaani, ihania ihmisiä molemmat :)

 

Ilta oli kyllä hienoja hetkiä täynnä ja niin kuin sanoin, oli suurimmaksi osaksi hauskaa. Toki haikeitakin hetkiä mahtui mukaan eikä se ole mikään ihme kaiken jälkeen. Yksi niistä koitti loppuyön puolella ulkona kun hyvästelin Susannan. Tai en halua puhua hyvästeistä, koska sehän tarkoittaa yleensä sitä, ettei näe toista enää koskaan. Juteltiin hetki, pitkä halaus, mulla itku kurkussa ja tappelin itseni kanssa ettei se tule sieltä pihalle. En oikein pystynyt sanomaan paljonkaan. Jälkeenpäin on sellainen olo, että olen järkyttävä itkupilli ja tarvitsisin varmaan jotain rauhottavia tällaisiin hetkiin :) Toivottavasti nähdään vielä. Jatkettiin iltaa fanien ja välillä joidenkin asukkaiden kanssa jonkin aikaa. Kello oli jotain puolen viiden korvilla kun palasin takaisin hotellille Lianan ja Matin kanssa, jotka jatkoivat matkaansa siitä, kun asuvat molemmat Helsingissä. Käytiin vielä koko porukan voimin syömässä ennen kuin porukka liukeni kuka minnekin.

 

Haluan vielä mainita sen, että ollaan saatu Annikan kanssa sovittua se tupakka-asia. Hän tuli pyytämään anteeksi ennen Amarilloon lähtöä ja kaikki on nyt hyvin, ollaan väleissä eikä ole mitään vihoja. Luin joskus Iltasanomien sivuilta Annikan pudottua talosta, että hän aikoo pyytää minulta anteeksi ja päätin jo silloin, että aion antaa ja kaikki ok. Mielestäni on tyhmää ylläpitää mitään turhaa vihaa, on ihan kaikkien kannalta parempi että on hyvät välit. Energiaa menee hukkaan sellaiseen, on kivempi tavata toinen niin, ettei tarvitse olla siitä huonolla mielellä. Kaikki meistä tekee joskus typeriä asioita elämässään, kukaan ei ole täydellinen. Ja tuolla talossa asiat ja tunteet suurenevat väkisinkin ja hermo palaa paljon helpommin. On helpottavaa että saatiin asiat sovittua, eikä tarvitse miettiä moisia turhia juttuja enää.

 

Palaan vielä tähän BB-asiaan myöhemmin, haluan vielä koota tuntemuksia ja ajatuksia tästä kaudesta ja omista kokemuksistani sekä ihmisistä. Tämä on parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut ja tulee kulkemaan mukana koko lopun elämän. Toki jatkan myös blogin pitämistä tästä eteenkin päin, mutta varmaan vähemmän tulee sitten enää BB-juttuja kun kausi on ohi, ensi kautta odotellessa :) Eikä tämän blogin muutenkaan ole tarkoitus käsitellä pelkkää ohjelmaa, vaan ihan elämääni ja touhujani yleisesti kuten kenen tahansa muunkin päiväkirjat. Mutta ainakin yksi suurempi kirjoitus tästä kaudesta mun henkilökohtaisista fiiliksistä vielä tulossa.