Jos nyt yrittäisin tässä vielä palata kuluneeseen syksyyn ja BB-kauteen kuten lupasin jo aiemmin. Vähän tunnelmia ja ajatuksia, mitä se herätti ja sitä,
 kuinka siitä on toivuttu.

 

  Toivottavasti en vahingossa nyt puhu tässä mistään sellaisesta, mistä en saa vaitiolovelvollisuuden takia kertoa, yritän sen verran varoa sanojani, en
 muuten. Kovasti haluaisin kyllä kertoa hakuprosessista ja sen herättämistä fiiliksistä, mutta ne jos mitkä kuuluvat niihin asioihin, joista on pysyttävä
 hissunkissun koko lopun elämäni ajan. Mutta kaikki alkoi siitä, että täytin nettihakemuksen keväällä. Tämä oli mulle kolmas kerta kun hain taloon. Joka
 vuosi odotin aina vain kevättä, itseasiassa syksystä 2007 saakka kun päätin että taloon vielä jonakin päivänä astelen, se oli varmaa. Ensimmäinen hakukerta
 tuli keväällä 2009, eli siis heti kun ikää oli tarpeeksi. En päässyt. Sama pettymys toistui seuraavanakin vuonna ja ehdin jo ajatella, ettei tästä tule
 enää mitään. En varmasti tule koskaan pääsemään. Jotkut läheiset "kannustivat" sanomalla, että ihan turhaan haen, etten tule koskaan olemaan talossa. Vaikka
 mietinkin jossain vaiheessa hetken, etten enää hae, kuitenkin tiesin että tulen niin tekemään. Viime syksynähän ei kauden loputtua kerrottu, jatkuuko ohjelma
 ja sitä meni stressatessa siihen asti, kunnes huomasin eräänä iltapäivänä töistä tultuani, että MTV3 kirjoitti uuden kauden alkamisesta. Nettihaku oli
 alkanut. Jossain vaiheessa sain hakemukseni täytettyä ja lähetettyä matkaan. Päässä pyöri ajatus, että entä jos mitään ei tapahdu. Jos vain odotan ja odotan,
 mutta mitään ei kuulu. Ei siinä mennyt kovinkaan kauaa kun alkoikin yht'äkkiä tapahtua. Sitten sitä mentiin, enkä ehtinyt edes ajatella kun tuli taas uutta
 ja uutta. Olin joskus lukenut jonkun asukkaan kertoneen aiemmalla kaudella, että hakuprosessi oli pitkä ja rankka. Mulle henkilökohtaisesti se ei ollut
 kovinkaan hankala tietysti armotonta jännittämistä lukuunottamatta ja sitä, että stressasin jatkuvasti taukoamatta sitä, tulenkohan pääsemään tänäkään
 vuonna. Pelkäsin, että jossain vaiheessa kaikki vain loppuu enkä pääse etenemään. Mutta niin ei koskaan käynyt. Mitä pidemmälle mentiin, sitä enemmän aloin
 ja uskalsin jo kuvitella, että entä jos tämä onkin se mun vuosi.

 

  Lopullisen tuloksen odottaminen oli kaikista pahinta. Tiesin, että pian tulee lopullinen tuomio. Yritin rentoutua, ajatella, että kaikki järjestyy. Aika
 tuntui pysähtyvän ja odotus loputtomalta. Mietin, miten ottaisin tiedon vastaan, jos en pääsisi? Olin käynyt läpi koko hakuprosessin ja kuitenkaan en saisi
 lopullista tulosta. Olin halunnut tätä enemmän kuin mitään koskaan koko tähänastisen elämäni aikana, olin toivonut sitä koko sydämestäni jo niin kauan.
 Neljä vuotta. Olen sanonut kaikille, että olen valmis tekemään mitä tahansa tämän takia. Jättämään vaikka opinnot, työt, aivan kaikki, jos tarvitsisi niin
 tehdä, jos opiskelisin tai olisin töissä. Miten mulle käy? Pelkäsin pettymystä, joka iskeytyi päin naamaa jo kahtena edellisenä vuonna. Aivan pienen hetken
 uskalsin jopa miettiä, että jos pääsisin, mitä sitten? Miten sitten käy? Työnsin ajatusta pois ja annoin olla. Keskityin vaan siihen, etten pääse. Näin
 unta tasan tarkkaan etukäteen jo siitä, miten tässä käy, mutten uskaltanut luottaa siihenkään. En näe yleensä enneunia mutta tämän asian kanssa kävi toisin.
 Talossaoloajan pituudenkin tiesin unestani jo lähtiessä ja niin siinä kävikin. Sinä päivänä kun sain tietää mitä tulee tapahtumaan, en osannut tehdä mitään.
 En kyennyt ajattelemaan mitään, tai en muista. Keskityin hengittämiseen ja siihen, että pysyn järjissäni. Odotin ja odotin. Kohta... Aivan pian... Ei mene
 enää pitkään kun saan tietää miten on tämän vuoden asiat. Voisiko nyt käydä kuten pitää? Vielä viimeisen kerran toivoin ja kävin asian läpi pääni sisällä..
 Jos nyt ei, niin koska sitten?

 

  En edes osaa kuvailla sitä hetkeä, kun sain tietää. En edes kunnolla muista. Koko kroppa tärisi, sydän hakkasi kuin viimeistä päivää ja tein tosissani
 töitä  että sain pidettyä itseni koossa ja puhelimen kädessä. Ja kun laskin puhelimen käsistäni, tuli shokki. Kun joku menee shokkiin ikävästä ja raskaasta
 uutisesta, minä menin päinvastaisesta ja positiivisella tavalla. Tärisin ja itkin lattialla, tiesin vain mitä mulle oli juuri äsken kerrottu, en yhtään
 mitään muuta. En ymmärtänyt, kuulin vain sanat pääni sisällä kuin en olisi ymmärtänyt, mitä ne todellisuudessa tarkoittivat. Niin ihmeellinen tunne ja
 hetki, ettei voi kuvailla. Jossain vaiheessa kokosin itseni ja elin tiedon kanssa siihen päivään asti, kunnes talon ovet avautuivat.

 

  Taloon astumisesta en muista kamalasti, mutta kuitenkin paljon enemmän kuin sieltä pois lähdöstä. Olin varautunut siihen, että tulen lähtemään viikon
päästä
 pois, että joko mut nimetään äänestykseen tai sitten ollaan siinä kaikki.. Kun meille muistaakseni toisena viikonloppuna kerrottiin että ollaan kaikki
 häätöuhan alla, olin varma että lähden, vaikka todellisuudessahan se oli "vain" finaaliviikkoäänestys. (jossa muuten kävin jopa viiden parhaan joukossa
 ja joku taisi joskus kertoa, että lopullisessa tuloksessa olin puolivälissä, jos en ihan väärin muista - suuri kiitos kaikille jotka mulle ääniä ovat antaneet)

 

  Multa on kyselty paljon talossaoloon liittyvistä asioista ja käsittelen tässä nyt ne suurimmat kysymykset, jotka ehkä ovat mietityttäneet monia katsojia.
 Moni on halunnut tietä esim. kuinka muut asukkaat ottivat mut vastaan ja suhtautuivatko normaalisti, kadunko mitään, mitä tekisin toisin, mikä oli vaikeinta
 ja mikä mukavinta, häätöön liittyviä kysymyksiä, läheisimpiä asukkaita... Niin montaa asiaa, etten tiedä ehdinkö tähän samaan postaukseen edes kaikkia
 kommentoimaan. Mutta ainakin nyt jotain.

 

  Jo ennen taloon menoa tottakai mietin, miten muut asukkaat ottavat mun näkörajoitteisuuden vastaan. Olin varautunut monenlaiseen suhtautumiseen - jopa
 siihen, että jotkut välttelevät mun seuraa sen takia. Turhaan oikeastaan asiaa edes mietin. En koe, että yksikään asukkaista olisi suhtautunut ilkeästi
 tai välinpitämättömästi. Tottakai monet olivat ainakin alussa varovaisia sanoissaan ja muutamat kertoivatkin miettineensä, mitä multa voi kysyä etten loukkaantuisi
 tai ottaisi mitenkään pahalla, eli ihan perusajatus kuten niin monilla ihan täällä ulkomaailmassakin. Aikaa kului ja ihmiset alkoivat selvästi rentoutua.
 Apua sain ihmisiltä todella paljon, mikä on myös yleistä ulkomaailmassa. Ihmiset tekevät, hakevat, vievät ja tuovat paljon asioita valmiiksi ja vievät
kädestä paikasta toiseen vaikka pystyisin
 aivan hyvin itsekin. Ja useinmiten en edes itse huomannut sitä, tai siis asia meni aivan ohi koska se on niin arkipäivää. Ja juuri sellaisten ihmisten
 seurassa, jotka eivät minua vielä niin hyvin tunne. Sitä ei vain oikeastaan tajua tai ota mitenkään suurena tai ihmeellisenä asiana, ei enempää huomioi,
jos joku tekee valmiiksi.
 Ulkomaailmassa tietysti tutummat ihmiset eivät tee, koska tietävät että voin aivan hyvin itsekin toimia. Mutta en ota näitä mitenkään pahalla, koska tiedän
että ihmiset haluaa vaan olla ystävällisiä. Toki joskus siihen palaa hermot jos ihmiset alkavat liikaa hössöttämään mutta talossa niin ei tapahtunut. Pahinta
on se, jos joku alkaa epäillä minua, etten voi tehdä asioita kuten muut ja estää minua toimimasta, silloin ei tarvitse muuta että hermo pettää. Onneksi
nuo tilanteet jäivät tänne ulkomaailmaan. Olen jälkeenpäin miettinyt, olisiko mun pitänyt torjua ihmisiä auttamasta talossa vain sen takia, että katsojat
näkisivät mitä teen ja miten. On aika ristiriitaista. Toisaalta mitä sillä on väliä, enhän mä muutenkaan välitä siitä, mitä muut tekemisistäni ajattelevat.
En ulkomaailmassakaan kiellä ihmisiä tekemästä asioita puolesta, jos ei se tosiaan mene aivan yli tai vedä kättä pois jos joku siihen tarttuu. En ajattele
niin, että mun pitäisi lähteä taloon sillä asenteella, että "Hei, kattokaa nyt kaikki kun mä olen normaali, pystyn tekemään sitä ja tätä ja tuota" ja koko
ajan todistella sitä ihmisille. Ja taas toisaalta taisin sanoa ennen taloon menoani olevani esimerkki meidänlaisista ihmisistä. No siinä en kyllä tainnut
kovin hyvin sitten onnistua. Kukaan ei nähnyt muistaakseni kertaakaan mun talossa laittavan ruokaa, siivoavan tai tiskaavan, tai ylipäätään tekevän mitään
kotitöitä. Siellä oli aina ihmisiä, jotka hoitivat nuo. Tunnustan että olen kotonakin niin saatanan laiska ihminen, että siivoan ja teen kaiken aina vasta
sitten kun on pakko. Pitkitän aina viimeiseen asti koska en vaan yksinkertaisesti pidä siivoamisesta tai mistään siihen liittyvästä, eli siinä mielessähän
se oli ihan nautinto kun joku teki ne mun puolesta ;) Ruuanlaitto on ainoa jota rakastan, siihenkään en talossa tainnut kertaakaan ryhtyä. Mutta kaipa
jokainen fiksu ihminen tajuaa, että kun kerta yksinäni asun, pakkohan mun on pystyä asiani itse hoitamaan, ei mulla täällä mitään kotipalvelijaa ole. Useaan
otteeseen asukkaat sanoivat, että voin pyytää apua jos tarvitsen, että kaikki auttavat mielellään. Mulle avun pyytäminen on sellainen asia, jota en helposti
suostu tekemään. Teen ja yritän kaikkea viimeiseen asti kunnes tajuan että nyt on pakko, sitten vasta teen sen. Niin se oli tuollakin. Myönnän myös sen,
että alkuun tuntui siltä, että mulla oli jotenkin ulkopuolinen olo talossa. Jossain vaiheessa sekin karisi, vaikken osan asukkaista kanssa tullutkaan mitenkään
läheiseksi koko aikana. Mutta niinhän se menee muuallakin, toisista tulee tärkeämpiä kuin toisista, eikä siinä ole mitään väärää. Kaikki kuitenkin tärkeitä
jo sen takia, että ollaan samalla kaudella käyty tätä samaa läpi yhdessä.

 

 Nyt alkaa sitten se avautumisosio. Vaikka tämä kausi on ollut paras ja mulle henkilökohtaisesti kaikista rakkain koko BB-historiassa, en silti ole täysin
tyytyväinen. Jos joku kysyy inhokkiani, mainitsen itseni. Tässä kohtaa on pakko nyt sanoa, että olen todella pettynyt itseeni BB-asukkaana. En miettinyt
tällaista kovinkaan paljoa vielä talossa ollessani, nämä ajatukset ovat tulleet vasta jälkeenpäin. Olen pettynyt siihen, miten hiljainen ja mitäänsanomaton
musta tuolla tuli. En oikeasti osaa sanoa, mitä mulle tapahtui kun menin niistä ovista sisään ja aloitin elämäni siellä. No pikkuhiljaa aloin virkoamaan
enemmän, mutta se tapahtui liian hitaasti. Sekä mun että monien muidenkin mielestä. Kauhistuin jälkeenpäin sitä, kuinka vähän esimerkiksi Big Brotherin
sivuille musta oltiin saatu video- ja ihan muutakin materiaalia irti. Olen miettinyt paljon sitä, että mikä helvetti tässä mätti? Etten ollut täysin oma
itseni. Ulkomaailmassa en ole tuollainen. En istu hiljaa tai ole sanomatta mielipiteitäni asioista, enkä jätä omia tunteitani sivuun. Jos vituttaa, se
kuuluu ja näkyy, jos surettaa, sekään ei jää muilta huomaamatta. No tuli siellä kyllä vollotettua useaan otteeseen... En tosin kuulu niihinkään ihmisiin,
jotka höpöttävät jatkuvasti ihan taukoamatta ja puhuvat muiden päälle, mutta nyt oli kyllä todella laimea "suoritus". Iso osa varmasti johtui siitä, etten
jaksanut keskeyttää tai huudella muiden päällle. Tuota on sanoneet muutkin asukkaat, muttei kukaan ole kuitenkaan niin hiljaiseksi jäänyt kuin minä. Kun
aiemmat asukkaat ovat sanoneet, että se on niin oma ja ihmeellinen maailmansa, niin voin kyllä itsekin todeta tuon saman. Ajattelin ennen taloon astumista,
että siellä omana itsenään oleminenhan on helppoa, ei muuta kuin olla vaan... Ei se ihan niin mennyt. Harmittaa niin paljon, etten siihen pystynyt. Tuntuu
kuin mulle oltaisi isketty joku lukko suuhun, aina välillä hetkeksi avattu ja sitten lukittu taas. En ihmettele yhtään sitä, miksi tipuin heti ensimmäisessä
häätöäänestyksessä pois. Enemmänkin ihmetyttää se, miten se ei ollutkaan mikään murskatappio? Kuitenkin jotkut ovat oikeasti pitäneet musta kun ovat laittaneet
rahaa likoon mun takia. Toki olen kiitollinen ja arvostan sitä kaikkea kovasti, sekä niitä palautteita ja ihania kommentteja joita on rutkasti ihmisiltä
tullut kaduilla ja netinkin välityksellä. Mitähän he ovat sitten saaneet musta irti? ;) Uskon, että jos vielä joskus pääsisin takaisin taloon, olisi helpompaa
olla oma itsensä, kun nyt jo tietää millaista siellä on. Osaisi valmistautua ihan eri tavalla ja olla vapautunut siinä ympäristössä, sillä tavalla rennosti.
Mulla oikeastaan on olo, että olen pettänyt aivan kaikki, jotka odottivat ja tiesivät taloon menostani, ihan joka ikisen ihmisen. Jokainen kun tiesi millainen
oikeasti olen, ja sitten tässä kävikin näin. Mutta turha näitä on enää vikistä, tapahtunut mikä tapahtunut ja asioita ei voi enää korjata. En jaksa uskoa
että mulla enää on taloon mitään asiaa, jos vaikka tulisi jokin sellainen kausi, johon valittaisi jokaiselta kaudelta porukkaa. Tuskin olisin edes yksi
vaihtoehto, niin huonosti tuo olemiseni meni. En jaksa niinkään välittää siitä, mitä muut ovat mieltä musta ja touhuistani, mutta oikeasti itse säikähdin
itseäni. Miten musta tuli noin nihkeän tahmea? Itseni takia näitä mietin, koska en osannut yhtään odottaa että tässä kävisi näin. Jos olisin täysin ollut
oma itseni, tuonut mielipiteeni esiin, räjähtänyt silloin kun siltä tuntuu (talossa ei kyllä montaakaan kertaa edes tuntunut siltä, että kilahdan ihan
just, muutama tilanne taisi olla), puhunut ja ollut mukana enemmän, uskallan väittää että olisin pysynyt talossa ehkä noin puoliväliin saakka, pidemmälle
en uskalla ajatella. Joku sanoi joskus että ehkä mun olisi pitänyt juonitella ja pelata, tuoda draamaa jotenkin negatiivisella tavalla että olisin pärjännyt.
Siihen en olisi kuitenkaan lähtenyt vaikka mitä olisi tapahtunut. Mielummin olen tapetti, seinärisu ja vaikka mikä näkymätön asukas kuin juonittelisin
tai puhuisin selän takana pahaa. Voi siellä muullakin tavoin pärjätä, kuten on nähty! Mutta kuten jo sanoin, näistä on turha enää itkeä, asiat nyt meni
näin ja tällä on vain eteenpäin mentävä, itsepähän olin mikä olin . Tavallaan harmittaa se, että ihmisille jäi vääränlainen kuva musta, että varsinkin
asukkaat ajattelevat mut hiljaisena hissukkana joka ei paljoa juttele ja on vain kiltti pieni hiirulainen, joka tekee kaiken kuten muut tahtovat eikä pysty
laittamaan vastaan (paitsi kännissä isoveljelle). Ehkä yritin myös välttää riitoja ja kaikenlaista tappelua. "En voi sanoa noin, koska sitten se vihaa
mua ja nimeää ja lennän pihalle", sellaista muistan miettineeni. Ulkomaailmassa kukaan ei voi heittää mua mihinkään, mutta talossaoloaika saattaa jäädä
lyhyeksi. Ja jälkeenpäin on ollut ajatus, että mitä helvettiä? Enää en miettisi niin. Nyt kun olen saanut ajatuksiani koota ja kunnolla syventyä ihan kaikkeen,
olen asioista eri mieltä. Tämä kaikki mun olisi pitänyt käydä läpi pääni sisällä ennen BB:tä, etten olisi lähtenyt ihan "kylmiltään" mukaan, olisin osannut
olla kuten piti. En muista miettineeni katsojia, vaan muita asukkaita tuossa tilanteessa. No, jotenkin ihmeelliseksi tuolla menin, siksi lensin pihalle
jo lähes alkumetreillä ja siinä se. Itseeni olen pettynyt niin kovin siksi, että tämä oli mulle niin tärkeä asia ja toivoin kaiken menevän paremmin. En
voi syyttää kuin itseäni siitä etten "valmistautunut" kunnolla, mutta olen onnellinen että sain kuitenkin kokea tämän, vaikka ryteikköön mentiinkin aika
rajusti. Kaikesta huolimatta lähtisin mukaan uudelleen ja meno olisi toisenlaista, mutta edelleen uskon vahvasti siihen, ettei se enää ole mahdollista.
Kokonaisuutena jäi kuitenkin hieno fiilis ja mulla oli hyvä olla talossa, lukuunottamatta joitakin rankkoja viikkotehtäviä ja unen puutetta.

 

 Kadunko mitään? Vastaus tähän löytyy saman tien: En. Mitään en kadu, mitä olen siellä tehnyt. Se mun osaltani viimeinen bileilta, kun vetäisin kunnolla
järkyttävät änkyräkiukkukänkkäränkkäjurrit kyllä hävettää. Muita kännikertoja en häpeile, koska ne eivät menneet sillä tavalla överiksi, mutta en kadu
myöskään mitään näistä juomisista. Olen katsonut ne nukkumaanmenoon ja sen hankaluuteen liittyvät pätkät joita on koosteissa näytetty ja tekisi mieli painua
maan alle. Muistikuvia illasta ei ole, filmi on poikki siitä hetkestä lähtien kun olin jossain vaiheessa iltaa altaassa. Jos todella olen tuollainen humalassa,
en halua juoda enää koskaan... No, hyvinpä se viini on täänkin jälkeen uponnut. Kun tuosta illasta on tullut puhetta, monet ovat sanoneet ettei tarvitse
hävetä, että hauskaahan sitä oli katsoa. Voi olla hauskaa muille, muttei mulle. Ehkä se naurattaa sitten vuosien päästä. Missään nimessä tuota ei ole syytä
katua, koska näin mulle joskus käy täällä ulkomaailmassakin eikä siinä ole mitään erilaista. Multa on kyselty ja itseasiassa Talk show:ssakin kysyttiin,
johtuiko tuo kaikki siitä, että jouduin häätöäänestykseen. Voin rehellisesti sanoa puhtaalla omallatunnolla, ettei johtunut. Siinä mielessä tuo tapahtui
huonoon aikaan koska monelle on varmasti jäänyt se käsitys, että yritin parantaa asemiani kännäämällä ja örveltämällä. Illan tapahtumat menivät noin vain
siksi, että yksinkertaisesti join liikaa liian väkeviä juomia, ja vielä lisämausteena se etten ollut syönyt aikoihin ennen juomista. Korsolaiset humahtivat
päähän ja humala oli siinä. Sen kyllä tajuan, että jos äänestykseen joutumisen jälkeen aletaan esittää muuta kuin on, sillä saa vain negatiivisia fiiliksiä
aikaan katsojissa eikä tuolla käytöksellä plussia tipu, en edes minä ole niin hölmö etten käsittäisi tuota. Jos taloon olisin jäänyt, se olisi mitä luultavimmin
tapahtunut jossain vaiheessa uudelleen. Voin päätellä asian ihan siitä, että ulkomaailmassakaan tuo ei ole mikään harvinainen juttu, joskaan sitä nyt ei
ihan joka juomisreissulla tapahdu. Joskus vaan käy niin, etten osaa lopettaa ajoissa, vaan se menee täysin överitouhuksi. Kun tulin kotiin, sain perheeltäni
palautetta kiroilusta ja siitä, miten rumasti puhuin. Ei olisi tarvinnut heidän mukaansa tapahtua telkkarissa. No ehkä ei, mutta meillä jokaisella on pahoja
tapoja ja mulla on ainakin tämä. Meillä on aina kotona kiroiltu paljon ja se on jäänyt sieltä, en väitä etteikö mulla olisi syytä siistiä suutani. Aina
sitä vaan ei itsekään huomaa lipsauttaneensa jotain sopimatonta. Talossa monet ihmettelivät ja sanoivat ettei tuo sovi mun suuhun. No kenen suuhun se sopisi?
Mutta ymmärrän mitä he tarkoittivat ja se mun hiljainen olemus josta tuossa ylempänä jo kirjoitin, hämäsi ja vaikutti siihen, mitä he ja ihmiset ylipäätäänkin
musta ajattelevat. On tullut vähän ristiriitainen kuva ja monille on voinut tulla ristiriitaisia ajatuksia. Mutta nämä on taas näitä asioita, joihin ei
voi enää vaikuttaa. Ja ei kai tarvitsekaan. Ne ihmiset, joiden kanssa tulen viettämään aikaani talon ulkopuolella, kyllä tulevat tutustumaan muhun sitten
paremmin ja saavat mut elämäänsä omana itsenäni. Sitten se tupakkahärdelli. Mitään en tekisi toisin senkään asian suhteen. En laittaisi omia askejani jakoon
edelleenkään. Jos joku muu niin tekee, se ei tarkoita, että kaikkien pitäisi toimia samoin. Se oli ihan reilua, etten sitten ottanut isoveljen antamista
tupakoista ja pidin vain omani. Jos tipuin osittain tupakoiden takia, ei se haittaa pätkääkään. Olin suurimman osan ajasta polttamattakin ihan siitä syystä,
ettei muiden tarvitsisi sitä katsoa. Eli tässäkään asiassa ei ole mieleni muuttunut suuntaan eikä toiseen, edelleen toimisin aivan samoin ja piste. En
jaksa edes aiheesta tämän enempää kirjoittaaa, koska tässä ei oikeasti ole mitään järkeä. Ulkomaailmassakin tästä oli tullut aika iso juttu, no, saatiinpahan
mustakin edes jotain draamaa :) Vieläkös mä olen jotain negatiivista tehnyt, mitä olisi syytä katua, muttei kaduta? En ilmeisesti. Ei tule nyt mieleen.
Hiljaisuuttani ja seinärisuna olemista kyllä kadun ja jopa häpeänkin tavallaan.

 

 Parasta hetkeä en osaa sanoa vain yhtä. Taloon astuminen oli jo hieno juttu. Ja toinen yhtä mahtava hetki oli palata sinne uudestaan sairaskohtauksen jälkeen
kun sen takia jouduin talosta poistumaan. Kovasti oli mielessä huoli siitä, etten pääsisikään palaamaan enää, jos vointi ei kohentuisi, mutta onneksi kaikki
lopulta meni hyvin ja sain luvan palata. Sitä sairaskohtausta en oikeastaan osannut edes pelästyä, koska kaikki tapahtui niin pian enkä juuri siitä muista.
Kaikki kuitenkin hyvin, se on tärkeintä. Myös kupariviikkotehtävän päättyminen ja tehtäväalueelta pois pääseminen oli suuren suuri helpotus. Pääsi lämpimään
suihkuun, sai syödä kunnolla ja jopa vähän juodakin, tosin mulle tuli uni silmään jo melko pian viikkotehtävän aiheuttamien univelkojen takia. On paljon
hetkiä, joista olen nauttinut enemmän kuin paljon ja suurimmaksi osaksi oli mahtavaa. Niitä huonoja hetkiä oli ampiaisviikkotehtävän aikana useita, kun
ei saanut nukkua. Ja yleensäkin unettomuus, mutta hiirten tuominen taloon oli kaikista pahinta. Sitä en unohda koskaan. Talossa me mietittiin moneen otteeseen
sitä, että ne hiiret oli tarkoitettu mulle. Ettei osattu kuvitellakaan, että Salar olisi valinnut mut seuralaisekseen ja siitä sitten oltaisi saatu herkullista
ja sadistista draamaa katsojille. Ikuisesti olen kyllä Salarille kiitollinen etten hiirihuoneeseen joutunut. En tosissani uskalla edes kuvitella, mitä
minulle olisi tapahtunut siellä. Sinä iltana oli ainoa kerta, kun luovuttaminen kävi mielessä. En olisi tietenkään luovuttanut, sen tajusin jälkeenpäin,
mutta kyllä tuo hetki laittoi sitä miettimään. En oikeasti tiedä, olisinko enää edes hengissä jos olisin joutunut hiirten keskelle. Ne olisivat hyökänneet
kimppuun, puhkoneet multa silmät, viiltäneet kurkun auki ja mönkineet kurkun sisään jyrsimään, repineet kaulavaltimon irti ja lopuksi vielä irrottaneet
musta ruumiinosia. Ja jos ei muuten niin siksi, että ne vaistoavat kuinka paljon pelkään niitä... Siinä oli kokonainen hiirilauma valmiina, oltaisi nähty
ensimmäinen raatelu ja murhakin BB-talossa. Ja jos olisin pystynyt suojautumaan hiiriltä, olisi sydän luultavasti pysähtynyt. Sitäkö te kaikki olisitte
tahtoneet nähdä? Mutta kyllä mä pelkäsin siellä toisellakin puolella. Vollotin sohvalla ja säikyin jokaista risausta, ja kun joku vielä ennen lisähuoneen
oven sulkeutumista huusi talon puolelta "Se tuli tänne, se tuli tänne!", mietin sitäkin jatkuvasti. Ei siinä sillä hetkellä paljoa Salarin "Ei oo mitään
hätää" enää auttanut. Onneksi siitäkin selvittiin, vaikkei päästykään siihen lopputulokseen mitä haettiin ;)

 

 Viikkotehtävistä myös sen verran, että mielestäni ne oli suunniteltu hyvin kun miettii, mihin voin osallistua. Kuparia en voinut etsiä, mutta nappia painelin
ja jälkeenpäin mietittiin, että oltaisi voitu kysyä isoveljeltä jos olisin voinut olla kuparihommissa ilman hanskoja. Ninjatehtävässä oli vähän hankala
huomata ninjojen liikkumista, mutta eipä silläkään loppujen lopuksi ollut merkitystä kun se ei vaikuttanut mitenkään tehtävän onnistumiseen. Ja mitä jälkeenpäin
olen tehtäviä seurannut, olisin voinut osallistua niihinkin yhtä hyvin, ainakin suurimpaan osaan. Kaikkia en juuri nyt muista. Ainakin se lihotustehtävä
olisi ollut mulle helppo ja ihanteellinen ;) Eli hyvin oli mietitty nuokin asiat tuotannon puolelta. Tosin jokainen noista viikkotehtävistä koetteli mun
kestävyyttä liian vähillä yöunilla ja siinä tuli sääntöjäkin rikottua. Muuten kyllä tuntuu, että nukuin talossa aina kun siihen vain oli pienikin mahdollisuus.
Sekin on osa minua, uni maistuu vähän liiankin hyvin. Se ei katsojille kyllä tarjoa mitään, kun en edes unissani kävele. Varsinkin alkuaikoina kun ei ollut
vielä päiväunikieltoa, olin lähes jatkuvasti peiton alla kiskomassa unta palloon.

 

 Häätö oli kova paikka ja jo siihen äänestykseenkin joutuminen. Siinäkin vaiheessa tuli itku. Se oli se ilta, josta mut muistetaan ainakin ;) Lauantain
ja sunnuntain olin aivan rikki ja varma, että lähtö tulee heti. Ja tiesin sen oikein. Kun kuulin oman nimeni, siihen se jää, muuta en oikeastaan muistakaan.
Olen katsonut lähetyksen jälkeenpäin ja lukenut Seiskan sivuilta olleeni aivan paniikissa. Ja kyllä se änkyttäminen siinä haastattelussa olikin jotain
aivan kamalaa kuunneltavaa. Mutta varmaan ihan ymmärrettävää, ei tuo ole tilanne sieltä helpoimmasta päästä. Parhaista paloista pieniä hämäriä muistikuvia,
taisin kysyä Susannalta että eikö nää koskaan lopu... Eli on ilmeisesti hävettänyt. Jälkeenpäin katsoin lähetyksen ja ihmettelin sitä, miten Elinakin oli
minua jututtamassa. Ei mitään muistikuvaa, olin koko ajan aiemmin siinä luulossa että vain Susanna sillä hetkelllä jutteli. Mun on täytynyt olla todella
sekaisin. Ulkomaailmaan astuminen oli todella iso ja pelottava juttu, toki olin myös pettynyt ja ikävä taloon oli suunnaton. Mistään yleisöstäkään en muista,
olen saattanut jälkeenpäin kysyä joltakin että taputtivatko ne edes mulle. On kuin multa oltaisi lyöty taju pois, viety studioon, jututettu (ja jollain
ihmeen tavalla saatu jonkinlaiset vastauksetkin) ja siirretty jonnekin muuhun sen paikan tilaan heräilemään. Susanna on ainoa jonka siitä muistan, ensimmäinen
ihminen jonka ulkomaailmaan astuessani näin ja siksi tärkeä tällä matkalla.

 

 Amarillostakaan en juuri muista. Oli Oskar, Tamer, BB-Henna... Joku toi jäävettä ja jututti. Sitten hotellille ja sekavat fiilikset jatkuivat. Seuraavana
päivänä haastatteluita koko päivän. Musta pidettiin koko ajan hyvää huolta. Olin ehkä jo vähän virkeämpi, mutten paljoa. Reilun tunnin yöunet eivät riitä.
En saanut unta, olin aivan pihalla kaikesta. Illalla oli Extra. Siitä vähän enemmän muistikuvia. Kuitenkin olin vielä aivan kohmeessa. Ihana Elina tsemppasi
koko ajan, jutteli ja sai mulle rennomman olon. Se oli kaikin puolin positiivinen kokemus, mitä siitä muistan. Ei todellakaan mitään pahaa sanottavaa,
päinvastoin. Olisi sekin omalta osaltani voinut paremmin mennä ja olisin voinut vastata kysymyksiin paremminkin, mutta ilman sitä Elinan tsemppausta en
olisi pystynyt tuohonkaan, niin sekaisin olin vielä häädöstä. Extran jälkeen verkkovierailu ja sitten hotellille, aamulla radiohaastattelut ja kotiin.

 

 Paljonhan talossa olisi ollut vielä koettavaa. Taivas ja helvetti viikkotehtävää en kyllä kaipaa enkä olisi sitä halunnut kokea, mutta oikeastaan kaiken
muun ja kyllä senkin, jos olisi ollut aivan pakko. Olen varma että helvetin puolelle olisin joutunut. Ne kylmät maksapihvit aiheuttivat huonon olon tunteen
jo ihan tänne kotisohvallekin, en voi sietää maksaa. Toinen mikä ällötti, oli ne avaruusviikon eväät siellä lisähuoneessa. Huhhuh. TV-orjat olisi ollut
myös mahtava kokea. Ja paljon bileitä. Sitä, missä kunnossa olisin niissä ollut, ei meistä kukaaan saa tietää, sitä voi vain arvailla ;) Kaikista eniten
tässä jäi harmittamaan se, etten ollut mukana enää siinä vaiheessa kun Elina kävi talossa. Silloinhan oli se mun unelmaviikkotehtävä, itsensä lihottaminen,
sen olisin ainakin osannut kuten jo näkyy ;) Olisi ollut kiva saada kerrankin syödä itsensä puolikuoliaaksi. No sitä ehtii tehdä kotonakin, tuota syömistä
enemmän jäi harmittamaan se etten päässyt tutustumaan Elinaan. Mulle on jäänyt Elinasta positiivinen ja todella ihana kuva ja olisin niin kovin halunnut
olla talossa vaikka edes sen viikon... No nyt se meni niin kuin meni. Kirjoitinkin fiiliksiä jo kyseisestä viikosta täällä blogissa aiemmin. Ne toisiksiviimeisen
illan bileet nyt eivät enää sillä tavalla sureta. Ei olisi päässyt edes halaamaan finalisteja, kesti niin vähän aikaa eikä päässyt talon sisätiloihin kuten
etukäteen kuvittelin. Ja koko kausihan päättyi mahtavaan finaaliin, ja tämä kausi sai taas jälleen ihanan voittajan, olen tyytyväinen.

 

 Tässä nyt jotain tunnelmia, aika pitkästi tätä tekstiä tuli, toivottavasti jaksoit loppuun asti lukea. Jos on vielä jotakin lisää kysyttävää, voi reilusti
kysyä, vastaan kyllä mielelläni. Saatan vielä palata joihinkin hetkiin, mutten nyt ainakaan ihan vielä. Ehkä keskityn nyt ihan muihin juttuihin tässä blogissa,
kunhan jotain kertomista tulee :) Suunnitelmia mulla kyllä on, mutten vielä niistä huutele, katsotaan nyt ensin mitä tapahtuu ja kerron sitten myöhemmin,
kunhan asioita varmistuu, jos varmistuu. :)

 

 Ja tähän loppuun vielä haluan mainita muutamia ihmisiä, jotka tästä kaudesta on jääneet eniten mieleen. Ihan ensiksikin Big Brotherin tuotannon ihmiset,
joita ilman tämä ei olisi ollut mahdollista ja joita ilman tämä ei olisi ollut koko elämäni tähän asti paras vuosi. Suuri kiitos niille, jotka ovat tehneet
päätöksen ottaa minut taloon. Kiitos että annoitte mulle tämän kokemuksen ja mahdollisuuden. Tämä on parasta, mitä mulle on koskaan tapahtunut. Muutama
vuosi siinä vierähti, mutta se odottaminen ja kaikki mitä olen tämän eteen tehnyt, oli 100 prosenttisesti kaiken tämän arvoista. Tulen myös aina muistamaan
sen, kuinka hyvää huolta musta (ja varmasti myös muista asukkaista) on pidetty ennen ja jälkeen talossaoloajan, kiitos myös teille ihanat siitä. :) Mitään
nimiä en uskalla tähän laittaa, koska jos en ihan väärässä ole, heitä ei ole kerrottu missään julkisesti, mutta tunnistavat varmasti itsensä jos ja toivottavasti
joskus tämän lukevat. Te annoitte mulle hienoimman hetken, mitä olen koskaan saanut.

 

 Ja kaikki asukkaat, jotka elitte talossa mun kanssa sen viisi viikkoa... Ja myös ne, jotka eivät. Toivottavasti tulen vielä näkemään aivan kaikki. Mainitsen
nyt muutamasta jotakin, muttei se tarkoita sitä, etten silti välittäisi kaikista.

 

 Muistan Sebastianin jo ensimmäisenä iltana. Juteltiin jo silloin muistaakseni enemmän ja hänestä tuli mulle läheinen talossa alusta asti. Juuri sellainen
kypsä ja fiksu tyyppi, jonka seurassa on helppo ja hyvä ja rento olla. Tanjasta muistan ekalta illalta / yöltä sen, kun hän sanoi ettei aio minua äänestää.
Pikkuhiljaa meistä tuli myös läheisiä. Oltiin paljon yhdessä talossa ja touhuttiin ja humalassakin taidettiin jotain sekoilla kuulemma ;) Odotan jo sitä
että päästään toteuttamaan se sama myös ulkomaailmassa :) Janica. Ensimmäiseltä illalta muistan sen verran, että hän sanoi mulle, että olen lämmin ihminen
ja jotain muutakin... Toivottavasti muistan nyt henkilön oikein, koska ekana iltana tosiaan en välttämättä vielä kaikkia niin tarkkaan muista. Janican
kanssa kyllä joskus juteltiin, mutta vähemmän, viimeisellä viikolla sitten enemmän ja silloin Janicasta tuli mulle läheinen. Harmittaa se, että jouduin
lähtemään pois, ettei ehditty tutustua enempää, mutta toivottavasti sitten täällä ulkomaailmassa. Muistan aina sen, kun Janica lohdutti viikkoa ennen lähtöäni,
kun romahdin talossa ja sen jälkeen oltiin enemmän talossa yhdessä. Ihanat Sebastian, Tanja ja Janica. Kaisa. Kaisan kanssa ei asuttu talossa samaan aikaan, mutta sain häneltä ihanan viestin
Facebookin inboxiin kun tulin talosta. Ja tavattiin ensimmäisen kerran finaali-iltana, toivottavasti ei jäänyt viimeiseksi kerraksi. Lianan kanssa sama
juttu. Talossa ei yhtäaikaa ehditty olla, mutta ollaan tavattu Talk show lähetyksissä ja finaalissa. Vaikken tosiaan ole muuta kuin tavannut muutaman kerran,
kuitenkin voin sanoa että todella ihania ihmisiä ovat molemmat :) Häätö oli kaikista rankin paikka koko tuona aikana. Ja niin kuin kerroin jo aiemmin, Susanna jäi mieleen, koska hän oli ensimmäinen ihminen jonka näin ulkomaailmassa. Elinan muistan Extrasta, molempien kanssa ollaan halattu ja juteltu Talk Show:n jälkeen, mistä tulee aina niin hyvä mieli, finaali-illan muistan myös. Ihania ihmisiä.

 

Vaikka kausi onkin ohi, toivottavasti yhteydenpidon ei tarvitse siitä huolimatta loppua. Toivon että näkisin teitä jatkossakin, vaikka joskus kun eksyn pääkaupunkiseudulle. Edes hetken. Olette ihania ja tärkeitä, olen niin onnellinen että olen saanut tutustua teihin. Kiitos että olitte mukana tässä hienossa hetkessä. Toivottavasti nähdään rakkaat.

 

Se on nyt tässä. Ettei tule itku, mun on lopetettava tämä kirjoittaminen. Pitkä teksti, nyt unille.

 

Palataan, hyvää yötä. Ja sydän murusille.

 

Ps. Iso kiitos kaikille minua äänestäneille ja tsempannneille! Kiitos että halusitte ja yrititte pitää mut talossa ja äänestitte jopa finaaliviikkoäänestyksessä! Ja kiitos kaikista ihanista kommenteista ja halauksista, kaikesta mitä olette mulle sanoneet ja lähettäneet. Mulle saa edelleen tulla juttelemaan ja nykimään hihasta jos jossain törmäillään tai viestitellä. Kiitos, olette ihania.