Olen joskus kertonut kirjoittavani myös kirjaa. (Ja en edelleenkään tiedä, mitä tarkoittaa kaunokirjallisuus) Nyt en enää tiedä, kirjoitanko, vai kirjoitinko sitä. Ennen syksyä se edistyi hiljalleen, aina kun tuli se oikea tunnetila asioiden käsittelyyn ja niiden kirjoittamiseen oikealla, tarinaan sopivalla tavalla. Vaikka se tapahtuikin pikkuhiljaa, vaikka välillä saatoin kirjoittaa vain muutaman rivin ja se saattoi jäädä jollakin kerralla siihen, se kuitenkin sujui. Ajattelin jo silloin, etten voi mitenkään ennustaa tai edes arvioida aikaa, mikä kuluu siihen, että kirja valmistuisi. Jos joku olisi kysynyt, meneekö siihen vuosi, kaksi vai jopa kymmenen, en olisi mitenkään osannut vastata. Näissä hommissa mennään täysin tunteen mukaan ja kirjoitetaan silloin kun siltä tuntuu. Joskus vain muutama rivi, joskus jopa useampi kymmenen sivua. Joskus kirjoitin päivittäin, välillä viikottain, välillä oli pidempiäkin välejä... Kuitenkin tunsin, että kyllä tämä tästä, hiljaa hyvä tulee.

Mutta nyt syksyn ja nyt tämän alkuvuodenkin aikana mikään ei enää suju. Mitä oikein on tapahtunut? En ole kirjoittanut tai edes vilkaissut koko tiedostoa sitten viime loppukesän. Se on käynyt välillä mielessä, mutta sitä oikeaa, sopivaa hetkeä kirjoittamiseen ei ole missään vaiheessa tullut. Olen alkanut jo huolestua. Valmistuuko tuo koskaan? Mitä tämä on? Onko jokin ihmeellinen solmu tullut tunteiden ja kirjoittamisen välille, enkö tosiaan enää pysty kirjoittamaan? Siis juuri nimenomaan tätä tiettyä tekstiä. Se ei tunnu pahalle, ei tunnu vaikealle alkaa repimään vanhoja asioita pintaan ja alkaa käydä niitä läpi saadakseen tarinan jatkumaan. Vaan se oikea fiilis puuttuu. Jokin on nyt vinossa, olen kadottanut jotain sellaista, jota ilman kirja ei koskaan valmistu. Toivon todella, etten ole menettänyt sitä lopullisesti. On vain odoteltava, katsottava mitä tapahtuu eikä yritettävä väkisin. Väkisin kirjoittaminen näkyy todella huonona ja onnettomana työnjälkenä, sellainen ei ole aitoa ja tule täydestä sydämestä, siihen minä en ala. Jos en voi kirjoittaa täysin aidosti ja suoraan, en sitä tee ollenkaan. Niin suurta himoa mulla ei ole kirjan valmistumiseen, että räjäyttäisin koko homman toimimalla täysin väärin. Sellaisesta ei edes tulisi julkaisukelpoista tekstiä, vaan aivan jotain niin epäselvää, ettei se päätyisi muualle kuin ehkä lehtiroskien joukkoon, jos sinnekään... Tietokoneen roskakoriin. Pitää vaan toivoa, että jossakin vaiheessa todellinen tunne palaa. Toisaalta harmittaa, kun väkisinkin miettii joskus, että tässäkö tämä nyt oli. Eikö tuosta tullutkaan mitään. Mutta toisaalta taas turhahan sellaista on surra, mikä ei vain luonnistu - se oli sitten tarkoitettu niin, jos nyt kaikki ne tunnetilat tuohon tarinaan ovat katkenneet lopullisesti. Kai se vaan on joskus tällaista - kaikki ei suju, mutta sitten on aloitettava jotain uutta, aina joku onnistuu aivan varmasti. Kovasti kyllä toivon vielä pääseväni tämänkin tarinan äärelle ja voisin kirjoittaa sitä täydestä sydämestäni. Seuraillaan tilannetta.

Tänään koin kauhun hetkiä kissojen ruokinnan yhteydessä. Kalevi ilmeisesti vetäisi raksun kurkkuunsa ja alkoi hengittää vaikeasti, tai siis yritti hengittää. Kurkusta kuului kamala ääni ja kissa kouristeli pöydällä (meillä kissat syövät tiskipöydällä koska koira on niin ahne että vetäisi saman tien niidenkin eväät). Hakkasin sitä hädissäni selkään kun ajattelin että ihmisillekin tehdään niin. Ehdin jo pelästyä että nyt ei ole mulla kohta enää kuin yksi kissa, sydän meinasi pysähtyä ja olin melkein jo kohta soittamassa hätäkeskukseen, vaikka se nyt ei taitaisi olla ihan oikea paikka. Onneksi pian tuo eläin sai murusen kurkustaan ulos ja saman tien sen söi, hetken ihmetteli ja palasi ruokakuppinsa ääreen. Säikähdyksellä onneksi selvisin.

Kovasti tekisi mieli jo taas Helsinkiin. Voisin mennä lentokoneella ja olenkin sitä useasti miettinyt, koska junalla menee niin monta tuntia matkoihin. Matka ei sinänsä enää tunnu pitkältä, koska olen sen ainakin viisisataamiljoonaa kertaa jo mennyt, mutta nekin tunnit mitä jäisi ylimääräistä jos lentäisin, jäisi paikanpäällä olemiseen ihanien ihmisten kanssa. Mutta olen tässä jokin aika sitten kuullut, että lentokoneessa voi kuulema räjähtää pää. Kun kone alkaa nousta, korvat menee lukkoon, paine päässä kasvaa niin suureksi että pelkään ettei mulla ole enää päätä tallessa ollenkaan, kun laskeudutaan taas maan kamaralle. Ja toisekseen olen monena yönä nähnyt jo painajaistakin lentämisestä. Kone on kuin Linnanmäen Kieppi, joka kieputtaa pää alaspäin ja vaikka missä asennoissa matkustajia ja olen paniikisssa siellä. En tiedä, olisiko vaan parempi hypätä junaan... Olen kyllä lentänyt montakin kertaa elämäni aikana, mutta viimeisimmästä on jo kohta 12 vuotta aikaa... Vai olisiko sittenkin jo mentävä pitkästä aikaa?

Joka tapauksessa nyt viimeistäänkin ennen kesän alkua haluaisin tehdä edes vaikka ihan vain päivän reissun. Mulla on jo niin iso ikävä muutamia ihmisiä joihin olen saanut tämän BB-matkani aikana tutustua, joita en ole finaalin jälkeen nähnyt ja en ole täältä päässyt lähtemään pääkaupunkiseudulle voidakseni mennä ja tavata. Toivottavasti mahdollisimman pian järjestyisivät nämä asiat :)