Tai en mä tiedä. Tai no... Tai... No en mä tiedä mistään mitään! Ei kun joooo!

 

Noniin. Mulla on jokseenkin aika tuuliviiri-olo. Yleensä tiedän tasan tarkkaan mitä teen, heti sillä hetkellä kun sydän sanoo, käski se mihin tahansa. Mutta joskus käy niin, että se heittääkin melkein saman tien aivan toiseen suuntaan niin etten meinaa edes itse pysyä perässä. Ja koska päässäni ei tosiaan järkeä juuri ole, vaan elän tunteen mukaan ja täysillä, kääntyvät asiat joskus ihan päälaelleen. Olen itsekin aika yllättynyt, hämmästynyt, ehkä vähän järkyttynytkin. Mitä ihmettä mulle tapahtuu? Olenko tulossa hulluksi? Ei, ei se voi olla sitä. Jos olisin, en tajuaisi sitä itse. Jonkinasteinen sekoaminen kai tässä on kuitenkin täytynyt tapahtua, en pidä tätä kaikkea nyt ihan normaalina.

 

Olen tässä miettinyt, mitä elämälläni alan tekemään. Vuosi on vaihtunut, nyt ei ole stressiä enää siitä tärkeimmästä kun se on jo saavutettu, eli voin siis rauhallisin ja avoimin mielin mennä elämässäni eteenpäin. Avoimin tosiaan. Haaveilen edelleen musiikki- ja kirjoitusjutuista ihan työkseni. Näille aloille on todella vaikea päästä ja pitää tehdä tosissaan töitä. Onhan näihin koulujakin olemassa, joissa voi asioista lisää oppia, mutten usko että ne avaavat ovia sen paremmin, tai en tiedä, mutta luulen niin. Olen sitä mieltä ollut aina, että omaan tahtiin tekeminen ja kehittyminen näissä luovissa jutuissa on parempi vaihtoehto, että se kaikki lähtee ihan omasta itsestä, että se on se "oma juttu", en usko että musta tulisi esimerkiksi parempi kirjoittaja jonkin koulutuksen jälkeen. Toki joitakin hyviä neuvoja ja apuja voi saada, mutta luulen että itsekseni löydän oman tapani ja tyylini parhaiten. Musiikkijuttuihin otan kyllä tunteja, nyt pianotunteja aloittelen jossain vaiheessa, mutta mihinkään varsinaiseen kouluun en näe itseäni menevän. Mietin muusikon tutkintoa, mutta jo pääsykokeissa edellytetään tietämystä musiikin teoriasta. Sitä mulla ei ole pienintä ripaustakaan. OOlen aina vain ottanut soittotunteja, soittanut kaiken täysin korvakuulolta enkä ole koskaan edes vilkaissut minkäänlaisia teoriajuttuja... Paitsi kai joskus peruskoulussa vähän jotain, mistä ei ole hajuakaan. Koen, että enemmän on mulle hyötyä näistä pelkistä soittotunneista. Eli sinne konservatoriolle mulla ei ole mitään asiaa.

 

Mutta jotain haluaisin kuitenkin opiskella. Jotenkin nyt, kun olen ollut kohta kolme vuotta tekemättä lähes mitään, on alkanut ihan tässä lähiaikoina tuntumaan siltä, että joku koulun penkki voisi tuntua kivalta vaihtoehdolta. Olen aina ollut todella huono käymään koulua. Peruskoulussa inhosin kaikkea enkä jaksanut panostaa mihinkään, mikä varmaan selittää sen miksi olen nyt niin tietämätön kaikesta. Mutta nyt kun olen tässä vain ollut, jollakin omituisella tavalla mieli halajaa jonnekin. Käsittämätöntä ja yllätti minutkin täysin.

 

Olen tainnut joskus täälläkin vannoa, etten koskaan mene lukioon. Ainakin olen vouhkannut sitä joka paikassa muualla, sanonut, etten ikinäkoskaanmilloinkaan tule niitä juttuja opiskelemaan. Kävin tässä jokin aika sitten perheeni kanssa keskustelua siitä, mitä tekisin. En mitään vakavaa, kunhan vaan heiteltiin ilmaan kaikenlaista ja minä joko tyrmäsin tai laitoin harkintaan... Tuli puhetta siitä lukiosta. Sain kuulla, kuinka pääni ei riitä siihen, naurua ja ilkkumista siitä, kuinka en pystyisi koskaan millään keinoin pääsemään sitä läpi, kuinka en voisi koskaan saada lakkia päähäni, se olisi täysi mahdottomuus ja se heidän on vaan hyväksyttävä. Olen itsekin aina tiennyt ettei mulla todellakaan ole hyvä lukupää ja etten ole hyvillä arvosanoilla peruskouluakaan läpäissyt saati että valkolakkia saisin... Olen aina sanonut suoraan, että olen niin käsittämättömän tyhmä, ettei musta olisi edes viikkoa kuluttamaan lukion penkkiä. Mutta nyt sain jonkinlaisen sätkyn tuosta keskustelusta, tuntui kuin olisin jotenkin havahtunut uuteen maailmaan. Ajattelin, että jumalauta, mullehan ei sanota noin. Mullehan ei naureskella, ettei musta ole "mihinkään". Mietin, että kyllä kai omaa lukupäätäänkin voi vahvistaa ja parantaa, kai kaikkea voi treenata jos niin todella tahtoo. Olen aina ollut sitä mieltä, että jokainen meistä pystyy mihin tahansa, jos vain tarpeeksi löytyy tahtoa ja lujuutta. Ihminen saavuttaa 99 prosenttia haluamistaan asioista, jos oikeasti tahtoo ja tietää sen, aivan kaikkeahan ei tietysti voi saada. Tuloksena tästä kaikesta on nyt se, että on vahva tunne, että pitäisi mennä lukioon. Yrittää, tehdä kaikkensa, näyttää kaiken maailman vikisijöille, että he ovat väärässä. Ja ylittää myös itsensä. Vähän kuitenkin mietityttää, että kuinka opiskelu onnistuu näillä pohjatiedoilla? Yleissivistys on lähes nolla, matikkapää täysin tyhjä ja fysiikassa ja kemiassa olen täydellisesti lahjaton. Kaikenhan voi oppia kun vaan niin päättää, mutta kuinka suuri merkitys oikeasti peruskoulupohjalla tässä on? Uskon että tässä se merkitsee aika paljon. Mihinkäänhän tästä ei valmistu, mutta saisin ainakin jotakin tekemistä ja tehtyä jotain sellaista, mihin en koskaan uskonut pystyväni. Jos tuohon nyt lähden, sitä en voi enää keskeyttää. Sitten mulle vasta naurettaisi, kun epäonnistuin. Se olisi sitten paahdettava loppuun vaikka pää kainalossa. Se on joko kaikki tai ei mitään. Sinne joko mennään ja suoritetaan koko homma alusta loppuun tai sitten painetaan juttu jäihin kokonaan ja lopullisesti. Niin kovin, kovin mieli tekisi ja on se fiilis, jonka mukaan aina elän, mutta... Mutta mitä mutta? Sehän riittää. Jokin kuitenkin vielä jarruttaa, tökkii. Jokin pienenpieni osa minussa yrittää rauhoitella ja sanoa, että älä nyt helvetissä lähde koska siitä ei ole oikotietä onneen... Mutta loput on toista mieltä. Pahoin pelkään ja positiivisella jännityksellä samaan aikaan odotan tulevaa syksyä. Näinköhän ajan itseni siihen rumbaan? Ainakin tilanne olisi nyt aivan eri kuin peruskoulussa: Silloin mulle oli aivan sama millä arvosanoilla pääsin koulun läpi, mutta nyt se ylioppilaaksi pääseminen olisi vahva tahto ja motivaatio olisi eri. Olkoonkin vaikka sitten se, että "siinäpähän näitte". Ja tottakai samalla myös osoitus ihan mulle itsellenikin siitä, että pystyin, vaikka olenkin niin hölmö ja kuvittelin etten koskaan tekisi näin. Ihan jo itsenikin takia se lakki olisi lähes lottovoitto. No, mitään en uskalla lukkoon kuitenkaan lyödä vielä. Tämä aivan varmasti kuulostaa hullulta ihan jokaisesta, niin myös minusta. Tuntuu, että olen sekaisin. Varmaan voisi jonkinlaiset rauhottavat olla paikallaan ;) Tuntuu niin sekopäiseltä koko tämä ajatus. Huh huh.

 

Ja jos lukioon lähden, se on ehdottomasti iltalukio.

A) Saan nukkua aamuisin pitkään, iltaisin olen paljon vastaanottavaisempi, virkeämpi, en ole kiukkuinen ja päivä pilalla aikaisen aamuherätyksen takia, ja iltaisin se kestää muutaman tunnin + kolmen päivän vapaat eli hyvä opiskelutahti mulle jossain muualla kuin kotona.

B) Tuolla luultavasti on vähän vanhempaa ja aikuisempaa porukkaa. Ei hirveästi houkuttelisi lähteä juuri peruskoulusta päässeiden joukkoon enää nyt.

ja C) Mulle jää enemmän aikaa syksyn Big Brotherille. Jos kutsu käy, on helppo lähteä sunnuntaisin Talk show:ta katsomaan, tulla maanantaina päivällä kotiin ja illalla kouluun. Tallentava digiboksi on tietysti hommattava ettei jää Extroja näkemättä.

 

Mutta katsotaan kuinka käy. Vielä en uskalla hakeutua minnekään, nyt on vielä vähän kuulosteltava.

 

Ollaan heitetty Tanjan kanssa ajatusta ilmaan, että nähtäisi tässä ehkä jo lähiaikoina täällä Joensuussa. Mentäisi yöelämään ja vietettäisi aikaa yhdessä. Mahtavalta kuulostaa ja toivottavasti saadaan järjestymään mahdollisimman pian. Ei olla nähty sitten finaali-illan. Kovasti mulla on näistä asukkaista ikävä myös Sebastiania ja Janicaa. Jospa tässä jossain vaiheesssa ehtisi nähdä, kunhan aikataulut saadaan sopimaan. Se meidän meno Tanjan kanssa täällä ei luultavastikaan tule sujumaan ihan kaikista rauhallisimmin, mutta ei kai sen kuulukaan ;) Hauskaa tulee varmasti.