On pakko tähän alkuun nyt raapustaa oma mielipide perjantaisesta The Voice of Finlandin lähetyksestä, tai siis sen tuloksesta. Olen todella pettynyt siihen, että Krista Siegfrids pudotettiin kisasta. Tykästyin kovasti. Loistava ääni ja se energisyys on jotain aivan mieletöntä. Oli suosikkini ehdottomasti ylitse muiden. Toivon hänelle menestyksekästä uraa ja uskon myös siihen. Olisin silti halunnut kuulla häntä vielä kisassa. Jostain olin lukevinani että äänestys oli pienestä kiinni. Kaikki sympatiat täältä Kristalle, tiedän mitä kisasta putoaminen on. Vaikkei kyse olekaan samoista asioista, on se kaikesta huolimatta kuitenkin aina kova pettymys. Mutta siitä pääsee kyllä yli. Innolla odotan levyä, joka aivan varmasti saadaan vielä kaupppoihin ja levyhyllyihin.

 

Multa ollaan jo kyselty, että minkä ihmeen takia en ole tällä tavalla hehkuttanut Mikko Herrasta, joka on myös näkövammainen ja että eikö ole hienoa, kun hän on näkörajoitteestaan huolimatta päässyt noin pitkälle. Tottakai se on hienoa. Musta todellakin on mahtavaa se, että hän pärjää, ja ennen kaikkea Mikko vetää todella hyvin minunkin mielestä. Tsemppaan häntäkin, mutta en siksi että hän ei näe kuten en itsekään, vaan siksi että tosiaan hän osaa myös hommansa hienosti. Kuten myös Kim Koskinen sai multa plussaa roimasti. Krista sattui nyt vaan kaikista eniten mut sytyttämään ja nousi suurimmaksi suosikiksi. En nyt osaa sanoa, ketä tästä eteenpäin hehkuttaisin, mutta iköhän sieltä suosikki ylitse muiden taas löydy. Olen vielä jotenkin niin shokissa Kristan putoamisesta, jota en ikinä olisi osannut odottaa, etten vielä huomaa ketään muuta. Perjantaita odotellessa, sitten katsotaan kuinka käy. Taitaa olla vielä Paulan ja Elastisen joukoista finalistit valitsematta, jos oikein muistan.

 

Tänään siis alkoi tämän vuoden BB-haku. Tottakai asia herättää monenlaisia fiiliksiä, nyt kun asia on omalla kohdallani toisin kuin viime vuonna. Ensimmäisenä tunsin suurta helpotusta ja onnen tunnetta. Ei tarvitse enää stressata, pääsenkö vai en, kuinka tämän vuoden käy... Ei tarvitse odotella, ei jännittää, ei miettiä jokainen hereillä olon hetki sitä, kuinka mulle mahtaa käydä. Se on nyt ohi, sain mitä halusin ja vielä enemmän. Koin hienoja hetkiä, tietysti mukaan mahtui muutama vähemmän hienokin juttu, mutta jälkeenpäin mietittynä kokonaisuus on kuitenkin positiivinen, on hienoja muistoa, onnelliset tunnelmat kaiken kaikkiaan hakuprosessista ja sen jälkeisestä ajasta. Sitten iski haikeus. Tavallaan kuitenkin kaipaan sitä jännitystä, kaikkea mitä noin vuosi sitten koin. Kunpa voisin kääntää aikaa vuodella taaksepäin... No, se ei taida olla mitenkään mahdollista. Pohjimmiltaan kuitenkin tunne, että ihana kokemus, vaikka nyt tuntuu haikealta, on ihanaa että se on ohi ja saan nyt jatkaa avoimin mielin kohti uusia haasteita. Kolme viimeisintä kevättä ennen tätä ovat olleet täynnä jännitystä, kaksi ensimmäistä niistä odotuksista päättyi pettymykseen ja viime kevät olikin sitten ainutlaatuinen, erilainen, onnellinen loppu kaikelle odotukselle. Nyt tämä kevät on tyhjä, mutta kuitenkin avoin kaikelle muulle, ei ole mitään ylitse muiden, ei ole mitään etusijalla, ei stressiä tai paineita... Voin tehdä mitä haluan, ei tarvitse elää vain yhtä asiaa varten, siis rakentaa kaikkea yhden asian varaan: "Pitää muistaa, että se on tärkeintä, en voi sopia muuta, sitoutua muihin juttuihin, vain se yksi on tärkein". Voin keskittyä jännittämään uusien hakijoiden puolesta, eläen kuitenkin samalla myös omaa elämääni rakentaen siihen kaikkea sitä, mitä en ole osannut nyt muutaman kevään aikana ajatellakaan. Se on paljon kevyempää ja helpompaa. Ihania, täydellisiä asioita on koettu, mutta uskon ja tiedän että edessä on vielä yhtä hienoja hetkiä ja tapahtumia, ihan varmasti.

 

Saa nähdä millaisia asukkaita tänä vuonna taloon astelee. Mun on itse vaikea alkaa luetella mitään sen suurempia ominaisuuksia, mitkä olisivat ne oman lempiasukkaani kriteerit. Asukas mun mieleeni on sellainen, jolla on samanlaisia arvoja kuin itselläni, joka on empaattinen, josta mulle jää telkkarin välityksellä mielikuva, että tämän tyypin kanssa voisin tulla ehkä juttuun myös ulkomaailmassa. Tietenkään TV:n perusteella ei voi mitään varmaa sanoa, ruudun toiselta puolelta käsin ei voi ihmiseen tutustua eikä voi sanoa mitenkään päin tuntevansa toista, syntyy vain mielikuvia mutta jos tapaisi tyypin ulkomaailmassa ja tutustuisi, voi saada aivan täysin toisenlaisen kuvan. On vaan elettävä niiden kuvien varassa, mitkä telkkarista saa ja siitähän ohjelmassa on tottakai kysekin, siitähän ne mielipiteet syntyvätkin. Mutta noin suurinpiirtein sellainen on asukas mieleeni. Aina ei tarvitse joka hetki olla touhuamassa tai rakentamassa jotain draamaa. Tämä riippuu niin paljon ihmisestä, meistä jokainen on erilainen ja omanlaisensa, en osaa enempää määritellä, mutta syksyllä sitten nähdään, kuka mut saa syttymään :) Ja toivon koko sydämestäni, ettei kenellekään taloon astuvalle käy kuten mulle kävi. Että tapahtuu jotain, jollain ihmeen tavalla menee jotenkin jäihin eikä enää osaakaan olla oma itsensä. Kannattaa vain antaa palaa, siten siitä kokemuksesta saa eniten irti ja se on hauskempaa, uskon että mullakin olisi ollut erilaiset ajat takana jos olisin osannut ajatella silloinkin näin... Jäi antamatta paljon, aloin heräillä vasta viime metreillä mutta turha sitä on enää itkeä. Toivottavasti uudet asukkaat pärjäävät paremmin, nimenomaan itsensä kanssa.

 

Jännityksellä odotan myös niitä uusia muutoksia, joita on luvattu tulevalle syksylle. Ja sitä, onko talo vielä samassa paikassa kuin ennen. Varmasti on tulossa mielenkiintoinen syksy. Samojen juontajien toivon jatkavan tälläkin kaudella. Olen jo niin tottunut siihen, että Elina ja Susanna näkyvät ruudussa eikä parempia edes ole. Tätäkin fiilistä lujittaa oma viime vuotinen kokemuskin osaltaan, mutta en muutenkaan osaisi kuvitellakaan tuonne ketään muuta. Vapun lähdettyä tuntui samalta. Ei ketään muuta, kukaan muu ei osaa, ei tästä tule mitään, aivan sama kuka sinne Talk Show studioon menee, en katso enää. Ei se toinen voi koskaan olla yhtä hyvä kuin Vappu, ei, vaan kaukana perässä, ei koskaan voi korvata. Vielä kauden 2010 alkua odotellessa muutamaa minuuttia ennen tunnaria mietin, että vain tämä lähetys, vain sen aikaa kunnes uudet asukkaat ovat talossa, sitten en katso. No... Katsoin asukkaiden taloon menon ja siitä eteenpäin jokaisen lähetyksen. Ja jo ekan loputtua mielipide kääntyi päälaelleen ja tuo "ei enää koskaan ikinä" oli lopullisesti ohi ja poissa mielestä. Mä olen pitänyt paljon Susannasta ihan alusta asti. Eikä se aiempi fiilis johtunut hänestä vaan olisipa Vapun tilalle tullut ihan kuka tahansa, olisin alkuun ollut ihan yhtä nihkeä. Pidin ja pidän kovasti Vapusta edelleen. Mutta niin se vaan menee, juontajat vaihtuvat ohjelmissa ja ihmiset menevät elämässä eteenpäin, se on ymmärrettävää ja hienoa myös. Niin niitä uusia kokemuksia saadaan, rikastutaan ja opitaankin uutta, ei paikallaan junnaaminenkaan ole välttämättä hyvä juttu, vaihtelu virkistää. Näin itse ainakin elän, ei samoja juttuja koko elämäänsä jaksa ja halua, otetaan kaikki mahdollinen irti aina kun voidaan. Katsellaan sitten syksyllä miten käy. Toivottavasti tämä pysyy ennallaan, talon muihin tapahtumiin voisi sitten tulla niitä muutoksia.

 

Tänään alkoi Kadonneen jäljillä. Koskettavia tarinoita, saan kunnon itkut nyt näin maanantai-iltoisin :) Ei ollenkaan huono juttu.