Koskaan ei voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan. Tai milloin se loppuu. Sitä aina pitää niin itsestäänselvyytenä, että huominen koittaa ja kaikki on hyvin, elämä hymyilee eikä tässä vielä ole mitään kiirettä minnekään. "Kyllä sitä ehtii, ei nyt vielä tarvitse hätäillä". Vaan ei se niin mene. Jos en aiemmin, niin nyt viimeistään olen sen tajunnut ja oppinut. Ikävää on että siihen tarvittiin yksi menetys, ennen kuin oppi meni perille.

 

Tutustuin viime syksynä erääseen uuteen ihmiseen. Tapasin hänet kerran. Kerta oli ensimmäinen ja jäi samalla viimeiseksi. Tuntuu kuin se kaikki olisi tapahtunut vasta eilen tai viime viikolla. Juteltiin ja vietettiin aikaa yhdessä, kuin oltaisi tunnettu jo kauemmin. Olin iloinen, onnellinen, nyt mulla olisi uusi tuttavuus, ja ajattelin, että meistä tulee varmasti ystäviä kun vielä paremmin tutustutaan. Pidettiin yhteyttä Facebookissa. Kaikki oli hienosti, loistavasti. Muistan hänen halunneen nähdä minua ainakin kahteen otteeseen, kun tiesi minun tulevan sinne suunnalle missä asui, meillä oli välimatkaa noin 500 km ja matkustelin syksyllä usein pääkaupunkiseudulla. Ja minä en muka ehtinyt, mulla ei ollut aikaa ja yhden viestin huomasin liian myöhään. En sen kummemmin asiaa ajatellut, lykkäsin vain tapaamista koska mihin tässä olisi kiire, onhan meillä aikaa. Mun reissut tuonne suunnalle olivat pikaisia, en viettänyt siellä kerralla kuin ehkä korkeintaan vuorokauden junamatkoineen. Mietin, että pitäisi mennä joskus ihan asiakseni tapaamaan häntä ja muita pääkaupunkiseudun tuttuja, sitten jossain vaiheessa, kunhan tässä nyt... Sit kun... Niin mitä sit kun? Milloin? Vasta nyt tajuan kysellä sitä itseltäni. Milloin? Mitä pitää tapahtua, ennen kuin menen? Sitten kun ne porkkanat alkaa kasvamaan puussa? Tai kun olen käynyt ensin siellä kuussa ottamassa aurinkoa skumppapullo kainalossa? Silloinko vasta? Vai vieläkö tarvitaan jotain lisää?

 

Koskaan en ehtinyt. En ehtinyt tavata juuri tätä henkilöä, jonka olisin halunnut tavata, joka oli yksi niistä mahtavista uusista tuttavuuksista joita sain viime vuoden aikana tavata. Torstai-iltana selasin Facebookia. Meillä on yksi yhteinen kaveri. Hän oli laittanut seinälle osanotot, näin sen jo etusivulta. Sydän tuntui pysähtyvän. Mitä on tapahtunut? Kuka lähettää osanottoja ystäville ja läheisille, jos ei ole tapahtunut se pahin... Kädet täristen ja pala kurkussa avasin hänen profiilin missä näkyivät kaikki seinäkirjoitukset. Täynnä osanottoja. Sellaisia, joista saattoi päätellä kaiken, ei tarvinnut kysellä enempää. Kaikki pysähtyi hetkeksi. Mietin vain, miten ja miksi. En osannut ajatella mitään järkevää. En ole vieläkään osannut laittaa mitään viestiä, en minkäänlaista pientäkään hänen seinälle. Nyt vasta alan tajuta, että hän on poissa. En tiedä edelleenkään mitä on tapahtunut, mikä hänet täältä vei, enkä välttämättä saa koskaan tietääkään. En ehtinyt olla niin läheinen, että kehtaisin kyselllä. Ja kuuluuko asia edes minulle? Tahtoisin tietää, mutta en usko että läheiset välttämättä haluaisivat kertoa, koska ehdimme tuntea vain hetken aikaa. Muutaman kuukauden. En voi enää muuta kuin toivoa, että hänen on nyt hyvä olla. Olen onnellinen että sain tutustua ja tavata edes kerran, ne olivat hienoja hetkiä ja tulen muistamaan ne koko lopun elämäni. Olen aina uskonut siihen, että kun täältä joskus lähdetään jokainen sitten kun milloin kenenkin aika tulee, tapaamme niitä jo poistuneita rakkaita ja läheisiä, kaikkia ketä haluamme, siellä toisella puolen, paremmassa paikassa. Ja luotan siihen myös nyt. Ei mikään, tämäkään, ole lopullista ja ikuista. Jaksan kyllä odottaa. Ja tottakai toivonkin että siihen menee vilä monia monia kymmeniä vuosia, mutta sitten kun tulee aika lähteä, se on ikuista. Sen jälkeen kukaan ei enää tule ottamaan meiltä yhtä ainoaa niistä läheisistä, rakkaista, tärkeistä ihmisistä pois. Toisaalta uskon myös siihen, että tänne on mahdollisuus ehkä syntyä uudestaankin, ainakin joillakin, mutta en tiedä. Kai sen näkee sitten joskus.

 

Tämä kaikki vaan tuntuu niin kohtuuttomalta. Olen viime aikoina nähnyt liian läheltä sairautta ja kuolemaa, sekin tekee tästä menetyksestä vielä raskaampaa. Ehkä mulla on tavallaan pelon pelko, siis pelkään alkavani pelätä elämää. Mitä seuraavaksi tapahtuu ja kenelle? Kestänkö vielä lisää? Jotkut väittävät, että Jumala antaa meille vain sen verran taakkaa kuin mitä itse jaksamme kantaa. Mä en usko siihen. Miksi sitten ihmiset räjähtelevät, kilahtelevat, jotkut jopa päättävät elämänsä liian raskaiden hetkien takia. Mulla on ollut myös elämäni aikana hetkiä, jolloin on tuntunut etten enää jaksa ja ettei tässä ole mitään järkeä. Mutta jotenkin olen aina vain selvinnyt voittajana, taistellut ja nyt olen vahvempi ja rikkaampi. Olen kääntänyt aina ikävätkin asiat positiivisiksi: Olen taas yhtä kokemusta rikkaampi, opin tästä jotain, olen taas vähän vahvempi ja kasvaneempi ihmisenä, olen onnekas kun sain kokea tämänkin vaikka tekikin kipeää, koska olen taas voimakkaampi, jaksan taistella ja lyhyesti, olen voittanut ne tuskan hetket ja sen tuoman haasteen elämälle. Yritän nyt olla miettimättä tulevaa, turha kai tässä on alkaa pelkäämään. Siinä menettää vain niitä kallisarvoisia päiviä, hetkiä. Olen aina elänyt elämääni niin, että mennään täysillä eteenpäin. Elämä on kuitenkin liian lyhyt hukattavaksi mihinkään turhaan jahkailuun ja miettimiseen, jos siltä tuntuu että jokin asia pitää tehdä, se kanssa tehdään eikä jäädä miettimään. Jos ajetaan kahtasataa ja törmätään seinään kun jarru ei toimi, siinä sitten käy niin. Sittenpähän ollaan taas jotain opittu ja jatketaan eteenpäin. Yhtä ainutta asiaa en ole katunut koskaan mitä olen tehnyt, ja näin aion myös jatkaa. Toki kaikkia virheitä ei voi korjata jos jotain isoa tapahtuu, mutta sitten murehditaan sitä jos niin käy, ei pidä liikoja stressata.

 

Yksi neuvo mulla on ihan jokaiselle ihmiselle. Harvoin täältä suusta (tai nyt käsistä) mitään kovinkaan fiksua irtoaa, mutta  tämä jokaisen olisi hyvä muistaa. Pitäkää huoli niistä tärkeistä ihmisistä. Järjestäkää yhteistä aikaa heidän kanssa, älkää koskaan ajatelko, että kyllä tässä ehtii eikä ole kiirettä minnekään. Tutustukaa ihmisiin, olkaa avoimia uusille tuttavuuksille, antakaa aikaa myös heille. Mitä enemmän saa viettää aikaa ihanien ihmisten seurassa, sitä helpompaa täällä on olla ja elää. Aina ei tarvitse hätäillä ja vouhottaa turhaan, olla menossa, tulossa ja lähdössä, kun oikein miettii, niin usein voi oikeasti vaan istua alas ja hengähtää. Aina on sitä, tätä ja tuota muka tärkeää. Mutta kun miettii, kumpi on arvokkaampaa, aika rakkaiden seurassa vai se "jokin muu", se auttaa jo paljon. En nyt väitä etteikö ihmisillä olisi muutakin, joskus on vain pakko touhuta ja vipeltää menemään, mutta tarvitseeko sitä tehdä niin käsittämättömän usein ja paljon? Tuskin.

 

Nyt vähän kevyempiin aiheisiin, joskaan ei positiivisiin, mutta näistä nyt aina selvitään. Kun mulla ei nyt ihan vielä sitä lasta ole, niin tuskailen kissan korvatulehduksesta. Perjantaina lääkärissä selvisi Ullen korvien raapimisen syy. Tulehdusta ja ruskeaa märkää korvakäytävissä. Tosi mielenkiintoista varmasti joo :) Korvatipat sain ja 10 päivän ajan pari kertaa päivässä. Tänään annoin ekat ja ymmärsin, että jos mulla vielä vajaan parin viikon päästä on silmät ehjänä päässä ja naama ja koko kroppa edes suht vähillä naarmuilla, saan kiittää onneani. Ei ole ehkä sitä lempipuuhaa kissalle, mutta pakko se on hoitaa pois alta. Toivottavasti saadaan korvat kuntoon.