Perjantaina 6.4. on täällä Joensuussa keikka, jota olen odottanut jo kauan aikaa. Lippukin on jo taskussa. Nimittäin Chisu tulee taas esiintymään ja tällä kertaa en ole myöhässä liikkeellä vaan sain kuin sainkin lippuni ajoissa! Tuonne oltaisi kyllä myyty vielä oveltakin, mutta parempi hoitaa homma pois alta jo etukäteen, ettei tarvitse mennä useita tunteja aikaisemmin jonottelemaan ettei vain jäisi ilman. Uskon, että paikka on aivan täynnä, olikohan muistaakseni 500 paikkaa tuonne.

 

Ja etten nyt pääsisi helpolla tälläkään kertaa, huomasin lipusta että ravintolan ikäraja on K22. Eli vuodella heittää ja on olo, että olen ihan pikkulapsi. Mitenkä helvetissä tämän nyt piti mennä näin? Mikään ei kuitenkaan ole vielä 100 prosenttisen varmaa, vielä en ole heittänyt hanskoja tiskiin asian kanssa. Olen kuullut, että ravintolaan on päästetty täysi-ikäisiä "alaikäisiä", kunhan vain asiasta ilmoitetaan etukäteen. Niinpä nyt heitin meilillä niitä tyyppejä, katsotaan josko sieltä vastauksen saisi. Vähän vaan pelottaa, jos tämä homma nyt kaatuu, mun sydän varmaan pysähtyy. En kestä. Chisu on vaan niin täydellinen, ihana, suloinen, lahjakas... Mun on pakko nähdä, on pakko kuulla, on pakko pakko pakko päästä ensimmäistä kertaa elämässäni hänen keikalle. Nyt jos onnistun, laitan kuvia myöhemmin. Tottakai toivoisin myös yhteiskuvaa, mutta luulen, että paikka on niin täynnä ettei ole mitään mahdollisuutta, eikä välttämättä hän edes keikan jälkeen ravintolaan jää. Ja vaikka jäisikin, homma kaatuisi viimeistään siihen, etten itse uskalla mennä ;) Jännittäisi varmasti aika tavalla. Perjantaina se nähdään, kuinka käy... jos nähdään. Nyt ei auta kuin laittaa kaikki toivo peliin, mun on päästävä, on niin pakko.

 

Ja aprillipäivän kunniaksi tietysti yritin huijata ihmisiä, yksi kolmesta meni täydestä. Facebookissa kukaan ei uskonut, kun väitin olevani kihloissa. No eipä ihme, tällaisena päivänä monet ovat yht'äkkiä kihloissa, raskaana, naimisissa ja ties mitä, ei kukaan mitään tarinoita usko. Ja jotenkin sitä koko juttua tuntui niin omituiselta kirjoittaa, ehkä jo tekstistä paistoi läpi sen epätodennäköisyys. No, ensi vuonna keksin jotain vielä parempaa. Olen todella surkea näissä jutuissa.

 

Olin Vuokatissa lomailemassa keskiviikosta lauantaihin. Sain rentoutua poreissa ihan kunnolla, rauhoittua ja olla hetken miettimättä kaikenlaisia asioita, jotka viime aikoina ovat mielessä pyörineet painamassa. Nyt on taas palattava arkeen, tai en tiedä voiko tätä arjeksi kutsua. Tällä tai viimeistään ensi viikolla pitäisi käydä tekemässä opintosuunnitelma ensi syksynä alkavaa lukiota varten, mutta muutenhan tämä on pelkkää lomaa ja olemista. Mitään töitä en ole hakenut, en edes yrittänyt etsiä. Olen keskittynyt nyt vain kirjan kirjoittamiseen ja antanut lähes kaiken aikani sille, kun nyt taas kirjoitus soljuu ja tekstiä syntyy ihan mukavasti, kun vain fiilis on oikea. Uskallan ihan hiljaa, varovasti, ehkä vähän epävarmasti mutta kuitenkin toiveikkaana arvioida sen verran, että syksyllä tulee valmista. Eri juttu on sitten se, meneekö se yhdellekään kustantamolle läpi, luulenpa että varsinkin ensikertalaiselle se on aikamoinen haaste. Mutta sen verran on pakko uskoa itseensä että sen edes lähettää, muutenhan tästä ei tule mitään. Uskallan toivoa, että jossain vaiheessa tärppäisi.

 

Tuon Vuokatin reissun kanssa oli päällekkäin Sebastianin reissu Helsinkiin (josta hän kertoo itse omassa blogissaan), jonka nyt missasin. Olisin niin kovin halunnut mennä moikkaamaan, ei olla nähty sitten finaali-illan ja mulla alkaa olla jo ihan järkyttävästi ikävä, kuten myös montaa muutakin ihanaa, joita viime syksyn matkallani tapasin. Mutta jospa sitten kesällä tai joskus, toivotaan niin. Itsehän en Sebastianin aikatauluista tai aikomuksista muutenkaan tiedä mutta kunhan heitin, ehkä kesällä... Tai...?

 

Vuokatista toin myös kotiin mukanani flunssan, nyt ihan hölmö olo. Tukkoinen, paleltaa, kurkussa tuntuu pahalle ja väsyttää, siispä nyt peiton alle ja parantelemaan. Jotenkin musta vaan tuntuu, että tämä kaikki on vasta ihan alussa, pahin kipuilu vielä edessä päin. Tulen hulluksi, sekoan ja räjähdän, jos en pääse lenkkeilemään. Toivottavasti ei kestä kauaa tämä. Perjantaina lähden Chisun luokse vaikka pää kainalossa, siitä en luovu ainakaan. Onneksi tässä on vielä melkein viikko aikaa.