Sunnuntai-iltana olin ensimmäistä kertaa elämässäni Talk Show yleisössä, siellä "toisella puolella". Paljon olen saanut jo kokea mahtavia asioita BB:n mukana, ja nyt tuli taas nähtyä jotain aivan uutta. Mulla ei oikeastaan ollut sinne mennessä mitään sen kummempia ajatuksia siitä, millaista on seurata lähetystä paikanpäällä, menin vain ja odotin että näkisin paljon ihmisiä. Olin jotenkin kuvitellut, että yleisöä olisi paljon enemmän, en tiedä mistä se kuva oli jäänyt. Paljonhan siellä oli porukkaa, muttei kuitenkaan ihan niin suurta määrää mitä ajattelin. En muista juuri mitään siitä, kun olin studiossa itse haastateltavana, olin niin shokissa ja paniikissa ettei jäänyt kuin ihan hämäriä muistikuvia. Parhaita paloja näytettäessä taisin kysyä Susannalta, että eikö nää jo lopu :), se taitaa olla ainoa juttu mikä jäi mieleen enkä ole edes mistään sitä hetkeä jälkeenpäin katsonut ja aion vieläkin siirtää myöhemmäsi, samoin kuin muidenkin videopätkien katsomisen.

 

Sunnuntaina sitten kävelin taas tuonne studioon. Siellä tuoksui ihan sille samalle kuin silloin, kun astuin BB-taloon. Tuntui kuin siitä olisi kulunut vasta ihan hetki, jotenkin se kaikki tuli mieleen niin selkeänä, kuin olisin mennyt sinne edellisenä päivänä. Ja haikeus ja itku hiipi kurkkuun, sitä osasin odottaa. Kokosin salamana itseni ja ajattelin niitä hyviä asioita, positiivisia, joita täällä ulkomaailmassa odotti kun palasin ja mitä vielä on tulossa. Ja sitä, kuinka onnellinen olen, kun pääsin kokemaan tuon kaiken ja sain olla talossa. Sain hymyn takaisin naamalle ja ei kun menoksi.

 

En tiedä, mistä saan kertoa mitäkin, joten ehkä en uskalla jakaa tänne niitä asioita, joita tapahtui ennen lähetyksen alkua, ettei tule ikäviä seurauksia ;) Lähetyksessä sitten vaan istuttiin, taputettiin ja seurailtiin tapahtumia. Eka taloyhteys sai taas haikeat fiilikset pintaan. "Siellä ne kaikki on niin lähellä". Mutta sekin hävisi taas nopeasti. Loppuaika meni paremmin kuin hyvissä tunnelmissa. Jännitys alkoi siinä vaiheessa kunnolla kun asukkaat alkoivat häätämään porukasta yhtä ulos. Kädet hikosivat ja aloin pidätellä hengitystä. Oli varmasti vaikea hetki talossa, siitä on oma jännitys kyllä kaukana. Olin kuvitellut, että porukka tiputtaa Annikan pois, koska Annika on jo ollut häätöäänestykseenkin nimettynä jonkun kerran, muttei Salar ole saanut koskaan niin paljon pisteitä, että oisi tuohon joutunut (onko saanut muuten yhtään koko talossaoloaikana?), mutta toisin kävi. Yllätyin kyllä tästä. Jossain vaiheessa lähetystä Janikakin oli häätöuhan alle joutumasssa ja pelkäsin jo pahinta. Onneksi kuitenkin säästyi siltä. Moni tuntuisi haluavan Janikan pois, mutta itse toivon hänelle jopa finaalipaikkaa talossa. En tiedä mitä koosteissa on hänestä näytetty silloin kun olen itse ollut talossa, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa, että hän on oikeasti ihana ja kultainen ihminen, tiedän kun olen viisi viikkoa saman katon alla elänyt. Pelkään vaan, että Janika joutuu pian äänestykseen ja putoaa. Ja toivon koko sydämestäni ettei niin käy.

 

Mulla oli yleisössä seuraa koko ajan ja oli muutenkin kaikin puolin mahtava ilta. Lähetyksen jälkeen vielä juttelin muutamien kanssa hetken ja lähdin siitä sitten aika pian takaisin "kotiin". Muutama päivä vielä, ja pääsen taas takaisin talolle. Ja siitä taas viikko... Onneksi on mahdollisuus mennä, ettei tarvitse kokonaan olla pois näistä tapahtumista. :)

 

Oon tässä viime päivinä miettinyt, mitä oikein elämälläni tekisin. Jotenkin on ollut vähän hukassa oleva fiilis. Siis lähinnä niiden juttujen suhteen, mitä lähden opiskelemaan ensi syksynä. Tammikuussa on turha haaveilla opintojen aloittamista, koska hakuaika ehti mennä umpeen jo. Mutta ehkä keväälle on tulossa jotain muuta, uskon että tälläkin on tarkoituksensa. Mullahan oli tarkoitus alkaa opiskella sitä mielenterveyspuolta. Se on sitä, mitä haluaisin tehdä. Mutta jotenkin se kuitenkin on alkanut mietityttämään ihan tosissaan. Onko musta todella siihen? Se on niin rankkaa henkisesti ja on osattava käsitellä niin monenlaisia asioita. Kestääkö mun pää? Oma herkkyys siinä pelottaa. Se, kestänkö kohdata niitä asioita, joista joku haluaa puhua tai joita käy ilmi niissä hommissa. Huomaan itsestäni jo nyt sen, ja oon tiennyt aina, että jos jollakin on ikäviä asioita elämässään ja kuulen niistä, alan saman tien miettiä, miten se ihminen pärjää, enkö voi tehdä mitään. En tiedä, pystynkö irrottautumaan niistä asioista sitten vapaa-ajallani. Jotenkin pitäis osata ensin selvitellä nuo asiat itsensä kanssa, että pystyykö vai ei, ennen kuin alkaa edes hakeutua tuolle alalle opiskelemaankaan. En vaan tiedä miten se tapahtuu. Miten selvitän itselleni nuo asiat. Järkytyn niin helposti, tulee niin huono olo ja jotenkin myös huono omatunto, jos ei osaa tehdä mitään, että toisella olisi parempi olla... En tiedä. Nyt todellakaan en tiedä. On vielä mietittävä tarkkaan.

 

Nettiä selatessa löysin myös ihan uuden jutun, kun aloin etsiä vaihtoehtoja, mitä voisin opiskella. Musiikkialan perustutkinto. Musiikkihan on aina ollut koko pienen ikäni mulle yksi maailman tärkeimmistä ja rakkaimmista asioista. Olen muistaakseni viisi (vai kuusi?) vuotiaana aloittanut pianon soiton (tosin se sitten jäi katkolle aika pitkäksi aikaa), rakastanut soittamista ja nauttinut siitä ja musiikin kuuntelusta aina. Kirjoittelen biiseihin sanoituksia, tosin sekin on viime aikoina ollut aika heikossa hapessa kun on ollut niin paljon kaikenlaista muuta. Miksi en hakisi ensi keväänä sinne? Tuohon on varmasti niin haastava valintakoe etten tiedä pääsenkö siitä läpi. Mut ainahan pitää yrittää jos jotain tahtoo, muuten ei ainakaan sitä saavuta. Se tuntuisi niin hyvältä. Ehkä mä olen jo salaa päättänyt hakea ainakin tuohon, mutten ole edes myöntänyt sitä vielä itselleni... :) Se vaan herätti niin suurta mielenkiintoa, etten varmaan voi olla kokeilematta. Tuon mielenterveyspuolen kanssa on vielä käytävä itsensä (ja ehkä myös muiden asiasta tietävien) kanssa pitkiä keskusteluja. Jos en itse osaa hommaani, siinä kärsii myös moni muukin ja sitä en halua. Kyllä mun on ensin itse ymmärrettävä se mihin olen menossa ja tiedostettava että myös kykenen siihen, ennen kuin voin ottaa seuraavan askeleen.

 

Katellaan. Aikahan sen pian näyttää mitä teen.