Sunnuntaina lähdin taas heti aamusta kohti Helsinkiä. Illalla BB-talolle Espooseen seurailemaan Talk Show ja maanantaina vähän shoppaamista. Nyt tulevan sunnuntain lähetys taitaa jäädä mun osalta nyt kotisohvailuksi, mikä ahdistaa jo tässä vaiheessa aika rankasti. Kun olisi päästävä sinne, ja koska haluan, se on pakko saada. Ja nyt sitä ei tällä kertaa tapahdu, vaikka kuinka kiukuttelisin kuin pikku lapsi lattialla kiljuen ja huutaen. Ehkä nämä näin voimakkaat tunnelmat johtuu siitä, että nälkä kasvaa syödessä. Mitä enemmän siellä käyn, sitä vaikeampaa on jäädä kotiin katsomaan edes yksi puolitoistatuntinen. Mutta eiköhän tästä selvitä, paljon olen saanut ja lisääkin tulee tämän asian osalta vielä varmasti tapahtumaan kunhan jaksan hetken odottaa. Katsotaan sitten viikon päähän uudestaan.

 

Oli kevyttä stressiä ilmassa siitä lähetyksen "hiljaisesta hetkestä", kun Janica tuotiin takaisin taloon yleisön ohi. Ensin mietin ja olin aivan  varma, että alan itkemään. Olen herkkä itkupilli pahimmasta päästä ja tiesin, että kun Janica tuodaan mun silmien alle ja nään siinä kun hän kävelee, en pysty olemaan normaalilla naamalla. (ja nyt joku tietysti ihmettelee, että miten voin nähdä tämän, mutta tuolla kyllä pystyy hyvinkin ihmiset erottamaan, ainoa missä en pysty kuin ihan metrin päästä korkeintaan on täysin kirkas auringonpaiste) Jos kyseessä olisi ollut joku sellainen tyyppi, joka ei ollut talossa mulle läheinen, tuo olisi ollut helppoa. Istua vaan ja seurailla. Ja toisena mietin, että kuitenkin alkaa yskittämään, aivastan tai jotenkin muuten mokaan ja koko homma kaatuu siihen. Ja tottakai alkoikin yskittämään vähän ennen tuota. Kauhistuin, että tässäkö tämä nyt on, etten voi olla mitenkään yskimättä. Loppujen lopuksi kaikki meni kuitenkin hyvin. En köhinyt enkä edes vollottanut, onneksi. Susanna sai mut pelastettua siltä itkuvirreltä hienosti kommentoimalla Jarmo-hiirestä ja sain muuta ajateltavaa. Sain kyllä väkisin pakottaa itseni olemaan nauramatta, mutta näin oli hyvä. En välttämättä halua itkeskellä koko yleisön edessä, kun tuskin siellä muutkaan reagoi noin. :)

 

Mutta tosiaan Helsingissä tuli liikuskeltua nyt ihan reilusti, en muista milloin olisin näin paljon viimeksi kierrellyt, on siitä jo varmasti kuukausia. Sunnuntaina iltapäivällä pyörähdettiin Kampissa. Yritin etsiä itselleni vaatekaappeihin täytettä, kun tuntuu että ne kolisevat tyhjyyttään (kun avaan kaapin oven, lentää ainakin kymmenen vaatekappaletta niskaan). Mulla on shoppailuriippuvuus, mikä hyökkää aina siinä vaiheessa kunnolla esiin, kun pääsen lähellekään vaatekauppoja. Aika kuitenkin loppui kesken, kun kauppakeskus suljettiin kuuden aikoihin ja lähdin tyhjin käsin pois. Maanantaina oli vuorossa Itäkeskus, josta sitten löytyikin mukavasti uutta. Olisin kierrellyt ripeämmin ja enempikin, jos ei olisi ollut pieni heikkohappisuus viime yön jäljiltä. Sen lisäksi mulla oli maailman huonoimmat korkkarit (taas kerran), joilla en meinannut enää loppuajasta pystyä kävelemään. Jalkoihin sattuu edelleen kun yrittää vähänkin nopeammin kävellä. En vaan koskaan opi. Ystäväni sen sijaan shoppasi nyt ihan urakalla. Yleensä kun ollaan jossain menossa, se olen minä joka tuhlaa kaiken "ylimääräisen" mitä vaan lompakosta löytyy, mutta nyt tällä kertaa hänellä oli mukanaan enemmän kasseja kuin minulla kun päästiin junaan :)

 

Tuntuu todella oudolta, tottakai positiivisessa mielessä se, miten Helsingin kokoisessa kaupungissa ihmiset tunnistivat minua niin tiheään tahtiin. Laskin, että tuon koko reissun aikana kahdeksan kertaa. Pari oli sellaista osoittelua, supattelua ja tuijottamista, loput kuusi tulivat juttelemaan. Itäkeskuksessa oli pari tyttöä, jotka halusivat yhteiskuvan, mikä tuntui ihmeelliseltä. En ole koskaan ollut missään sellaisessa jutussa mukana, josta ihmisille jäisin mieleen ja nyt yht'äkkiä pysäytellään noinkin paljon. Kuvittelin, että Helsingissä liikkuu niin paljon ihmisiä, jotka ovat vielä paljon enemmän esillä ja oikeasti merkittäviä, että ihmiset ovat jo tottuneet siihen eivätkä jaksa enää sillä tavalla innostua ja välittää. Mutta joka tapauksessa se tuntuu hyvältä. En missään tapauksessa stressaa tai ota sitä häiritsevänä tai negatiivisena. Hyvältä ja ihanalta tuntuu saada positiivista palautetta. Kun tuntematon ihminen kertoo, että olin ihanin ja paras Big Brotherissa, ja kuinka minä olen ensimmäinen BB-tyyppi, jolle on kehdannut tulla edes juttelemaan ja kaikenlaisia muita ihania sanoja, joita sain tuonkin reissun aikana kuulla. Musta on mielettömän mahtavaa tavata uusia tyyppejä ja jopa tutustua enempikin. Kaikki ne halaukset ja hienot kommentit vain vahvistavat entisestään sitä tunnetta, ettei kannata todellakaan missään tapauksessa koskaan katua ohjelmaan osallistumista. En ole sitä hetkeäkään katunut, mutta nyt varsinkin tajuan, kuinka paljon ihania hetkiä sen myötä olen saanut. Vaikka nämä ovat vain ihan muutamia minuutteja ja menevät nopeasti ohi, tulen kuitenkin muistamaan niistä joka ikisen koko lopun elämääni, arvostan niitä ja olen todella kiitollinen ja onnellinen jokaisesta. Suuri kiitos vielä tätäkin kautta, jos joku joskus sattuu tänne eksymään.

 

Sunnuntai-iltana tuon lähetyksen jälkeen mentiin junalla takaisin Helsinkiin ja kun ei vielä ollut sellainen fiilis että uni tulisi silmään, päätettiin poiketa "yhdellä" Erottajalla josssakin karaokebaarissa, missä en ollut koskaan aiemmin käynyt, tai meistä kumpikaan. Ajattelin, että otan vain yhden tai korkeintaan kaksi, mutta tottakai sekin homma lähti lapasesta ja mitä enemmän tuoppeja kului, sitä varmempi olin että jos nyt vielä yksi... Törmättiin tuolla aivan sattumalta Idolsin koelauluissa piipahtaneeseen Hannibaliin. Hän oli viettämässä iltaa ystävänsä kanssa ja tulivat moikkaamaan. Juteltiinkin siellä loppuilta monista asioista, vähän näistä TV-ohjelmistakin. Oli jännä sattuma tuokin, enpä olisi uskonut että siellä törmäillään mutta oli todella hauska ilta / yö. Olisi kiva ottaa joskus uusiksi. :) Aamuyöstä vielä tein rikoksen ja syntiä ja ties mitä, kun sorruin tupakkaan. Poltin kaksi Hannibalin tarjoamaa röökiä ja siitä rapsahti nyt 21 ylimääräistä lisäpäivää eli 51 päivää on oltava nyt tupakoimatta. Yhtään en tiedä, kuinka pystyn, on tämä aika vaikeaa. Vaikka liiasta tupakoimisesta huono olo tuleekin, sitä tekee silti mieli aina silloin kun en juuri ole polttanut ja saanut sitä heikotusta. Kun nyt vaan pääsisin eroon tuosta, olisi varmasti elämä helpompaa.

 

Sain laitettua tänne nyt vieraskirjan ja pari laskuria sekä löysin uuden sivupohjan, jota olen itseasiassa käyttänyt joskus jossain aiemmassa blogissani. Toivottavasti toimii!