Eilen olin viimein taas Talk show katsomossa. Olin siis kolme sunnuntaita poissa, ja tuntui kuin viime käynnistä olisi ollut ikuisuus. Uskallan väittää, että 100 prosenttisella varmuudella en jätä tulevaakaan väliin. :)

Eilen hyppäsin junaan ja olin alkuillasta perillä Helsingissä. Rautatieasemalla treffasin erään yläasteaikaisen kaverini, joka on muuttanut Helsinkiin jo puolisentoista vuotta sitten, eikä olla nähty sitten ysiluokan kevätjuhlan. Oli kyllä ihana jutella pitkästä aikaa ja mulla on kyllä todella hieno ilta takana. Baariin ei eksytty tällä kertaa, koska toisella meistä oli seuraavana päivänä kouluhommia ja toisella aikainen herätys ja taas junalla kotia kohti. Mutta eipä sitä aina tarvitsekaan, kyllä teenkin voimalla pärjää :) Tekee ihan hyvää välillä vähän rauhottua, koska tämä meno ei ole viime aikoina ollut sieltä rauhallisimmasta päästä. Totesinkin lähetyksen alkua odotellessa Ekille, että kunpa saisin jotain töitä tai pääsisin kouluun, että tulisi jonkinlainen rytmi tähän elämään, kun ei tästä taida muuten mitään tulla :D Mutta eihän se sentään mikään motiivi töille tai opinnoille ole, kyllä niihin on sentään vähän suuremmat syyt hakeutua. Aika vaan vilisee tuolla liian nopeasti. Puolitoistatuntinen tuntuu ehkä noin vartilta. Kotona ihan erilaista seurata.

Odottelin noin tunnin verran eräässä rautatieaseman kahvilassa ennen kun kaverini tapasin. Joku mies tuli vierelle ja ajattelin, että hän haluaa tulla jutustelemaan jotain. Käännyin häneen päin ja odotin juttuseuraa, jota on ihan kiitettävästi viime aikoina tullut. Joo, sitä sainkin mutta vähän eri tavalla kuin kuvittelin. Tämä halusi multa rahaa. Pari euroa. Eihän mulla ollut käteistä. Sanoin sen hänelle ja siirryin nopeasti sivummalle. Enkä usko että olisin antanut, vaikka olisikin ollut. Ei tämä ole ensimmäinen kerta kun näin käy. Mies jatkaa matkaansa seuraavaan pöytään ja pyytää joltakin samaa. Ei tipu. Mies kysyy, että ettekö voisi sen verran auttaa... Ei. Ja siinä vaiheessa mulle tuli huono omatunto. Mietin, olisiko sittenkin pitänyt, jos siis olisi ollut mitä antaa? Olenko paha ja huono ihminen, jos en anna? Jos se on joku asunnoton, joka olisi halunnut edes kahvia? Vaikutti jotenkin surkealta ja onnettomalta. Tai sitten vaan kuvittelin. Jotenkin on jo aiemmin tullut paha mieli niiden puolesta, jotka asunnotta kuljeskelevat tuon kaupungin kaduilla. Koskaan en ole niille rahaa antanut, mutta pitäisikö? Vai annanko vaan olla? En tiedä.

Chisu tulee keikalle Joensuun Kerubiin nyt tulevana viikonloppuna. Olin aivan liekeissä, ajattelin, että jee, nyt pääsen viimein näkemään häntä. Olin jo valmistautunut että menen... Vaan kuinkas käykään. Keikka on loppuunmyyty. Ja nyt voin kertoa, että aika reippaasti vituttaa tällä hetkellä. Mutta kai tääkin on ihan omaa tyhmyyttä. Olishan se pitänyt tajuta hommata liput ajoissa. On kuitenkin aikamoinen suosio hänellä, eikä ihme, Chisu on täydellinen ja ihana, mahtavin ja maailman lahjakkain ja mä en yhtään ihmettele että paikka on aivan täynnä. Mutta lupaan, että kunhan Helsingissä on seuraava keikka, menen sinne. En jaksa enää yhtään odottaa, pakkohan mun on päästä katsomaan... Toivottavasti ei vaan tule tästä sitten sellainen kierre, että taas on mentävä, uudelleen ja uudelleen... Voi hyvinkin käydä niin. Olen valmis ottamaan riskin, jos Suomen kiertäminen Chisun perässä on alkaakseen niin sehän alkaa, en voi mitenkään sitä estää :)

Nyt vielä odotellaan BB-kooste ja sitten suoraan pehkuihin. Väsyttää niin että meinaan nukahtaa tähän. Noin kahdeksan tunnin yöunet eivät mulle tosiaan riitä. Aina kun kuulen telkkarista BB-kuulutuksen "Tämä on Big Brother. Päiväunikielto on voimassa!", huokasen helpotuksesta joka ikinen kerta: Onneksi en ole enää tuolla. Vaikka sinne muuten onkin ikävä, mutta nämä on näitä positiivisia puolia kotona olemisessa. Saa vetää peiton korviin milloin haluaa, ummistaa silmät ja nukkua niin pitkään kun nukuttaa. Eikä tule rankkua.